Puusilmäisyydestä

Olen aika monissa ihmissuhdeasioissa puusilmä. Yleensä luen toisten ihmisten tunnetiloja ja oloa aika hyvin; sen sijaan tilannetajuni, ymmärrys siitä, minkälainen kommunikaatiotyyli kuuluu mihinkäkin tilanteeseen on usein valitettavan, no, vajavainen. Nuorempana tämä ongelma oli kohdallani vielä suurempi. Olin hyvin epävarma itsestäni ja ajatuksistani ja erityisesti siitä, pitävätkö muut minusta. Erityisesti tämä yhdistelmä vaivasi, kun varsin hyvin aistin sen, jos joku tunsi olonsa epämukavaksi ja yleensä kuvittelin, että tämä johtuu minusta.

Ehkäpä se monasti, tai joskus johtuikin. Tilannetajuttomat ihmiset saavat usein muut ihmiset kokemaan olonsa epämukavaksi monestakin syystä. Itse en esimerkiksi aikoinaan hahmottanut sitä, että ihmiset tulkitsevat paikalta katoamisen helposti siten, että heistä ei pidetä. Tai että keskustelussa on suuri ero sanooko, että sinä olet tyhmä ja siinä, että sanoo, että tuo ajatus on tyhmä. Ensimmäinen on mielestäni ajatuksena oikeastaan aika tyhmää ja jos tarkoitus ei ole yrittää päästä toisesta eroon, koska se luultavasti vain vaikeuttaa keskustelemista ja saa kuulijan suhtautumaan puhujaan negatiivisesti. Miksi ihmeessä kuunnella ihmistä, jonka asenne on se, että kuulija on tyhmä.

Joka tapauksessa, olin siis nuorena puhelias, ujo, epävarma, sosiaalisesti rajoittunut yksilö. Toiset ihmiset ovat kuin syntyneet sosiaalisilla taidoilla varustettuna. Minä olen joutunut tekemään paljon työtä oppiakseni ne taidot, jotka minulla nykyisellään on – ja vielä paljon olisi opittavaa.

Jotenkin oma käsitykseni sosiaalisesta kanssakäymisestä on sellainen, että yleensä ihmisten kanssa sosiaaliset normit, rituaalit ovat tapa, jolla varovaisesti tunnustellaan, millä tavalla tuon toisen ihmisen kanssa voi harjoittaa kanssakäymistä. Ei pelkästään, tai edes erityisesti itsen takia, vaan sen toisen ihmisen. Uudesta ja oudosta ihmisestä ei mitenkään voi tietää, mitkä asiat ovat hänelle hankalia, tai arkoja, tai satuttavia.

Lisäksi samat asiat tulkitaan niin eri tavalla. Yksi ei pidä epävarmuudesta ja pitää arvokkaana sitä, että saa pakit kiinnostuksen kohteelta suoraan – ja helposti myös tekee saman antaessaan pakkeja, jos hän välittää siitä toisesta. Ei halua, että toinen joutuisi elämään epävarmuudessa, mikä on pahinta, mitä itse osaa ajatella. Kuulija voi sensijaan olla tottunut siihen, että tuollaista suoraa puhetta käytetään lyömäaseena ja pitää sitä osoituksena ilkeydestä. Tällaisista erilaisten ajatusmaailmojen yhteentörmäyksistä ei voi välttää täysin, mutta jos yrittää oppia tuntemaan kanssaihmisensä, niin suuren osan tällaisista törmäyksistä voi välttää – ja se on hyödyllistä sekä itselle, että muille.

Tämä San Diegon matka on laittanut miettimään tarkemmin sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Eivät ne ole mitään kummallisia asioita. Oikeastaan aika tavanomaisia ja jopa korneja, kai. Ristiriitaisia vain. On ihmisiä, jotka tunnen vähän tai enemmän, ja jotka haluan tuntea paremmin. Ihan oikeasti paremmin siis. Hassua oikeastaan, että harrastukset, joita olen pitänyt niin tärkeinä, eivät sittenkään ole niin tärkeitä. Ne muuttuvat ja kulkevat mukana, tulevat ja menevät. Sitten haluan oppia tuntemaan maailmaa paremmin. Asua Italiassa, Japanissa, Uudessa Seelannissa, Yhdysvalloissa, Etelä-Afrikassa, kaikkialla maailmassa isoissa kaupungeissa lähinnä tosin. Tutustua ihmiskunnan historiaan yhä paremmin ja laajemmalti. Vetää miljoona roolipelikampanjaa niistä ajatuksista, joita päässäni nyt pyörii ja joita syntyy aina joka toinen päivä. Auttaa jotenkin pienellä panoksellani kehitysmaita kehittymään vauraiksi ja länsimaita säilyttämään ja parantamaan vapaata oikeusvaltioon pohjautuvaa yhteiskuntaa. Oppia paremmaksi ihmiseksi ja oppia mitä se parempi ihminen tarkoittaa. Elää ja nauttia elämästä muiden ihmisten kanssa, ei heidän kustannuksellaan.

Patenttijärjestelmästä

Patenttijärjestelmä ja IETF ovat voimakkaasti ristiriidassa keskenään. IETF:llä, joka on siis Internetin standardointielin, on pitkät perinteet siitä, että avoimiin standardeihin ei pitäisi kenelläkään olla patentteja. Jokainen henkilö, joka osallistuu Internet standardiluonnosten (IETF draft) kirjoittamiseen pitää sitoutua seuraavaan lausuntoon:

By submitting this Internet-Draft, each author represents that any
applicable patent or other IPR claims of which he or she is aware
have been or will be disclosed, and any of which he or she becomes
aware will be disclosed, in accordance with Section 6 of BCP 79.

Eli jokaisen kirjoittamiseen osallistuvan pitää tuoda julki, mikäli hänen tiedossaan on mitään patenttihakemusta, tai patenttia, joka voi koskea kyseistä standardia.

IETF:n politiikka on se, että yrityksen, jolla on patentteja standardoitavaan kohteeseen tulee tarjota samanlainen lisenssi kaikille lisenssinhakijoille. Ja suuren osan standardikehittelijöistä mielipiteet ovat vielä radikaalimpia. Yleinen mielipide on se, että ei haluta standardisoida mitään sellaista, johon liittyy patenttioikeuskysymyksiä. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta määrät yhteisestä pelikentästä yksin, tai kerätä rahaa siitä, että yhteinen pelikenttä on olemassa.
Patenttihakemus kuitenkin on salainen kunnes patenttitoimisto on tehnyt aiheesta päätöksensä ja tällä välin ilmoitus mahdollisen standardia koskevan patenttihakemuksen olemassaolosta voi pysäyttää standardointityön niin kauaksi aikaa, että patenttitilanne selviää.

Patenttihakemuksen tuntevat eivät saa kommentoida ulkopuolisille, mitä patentti koskee, joten koko standardi on epäilyksen alainen. Ja ihmiset ovat vihaisia niille, jotka ilmoittivat patentin olemassaolosta erityisesti siksi, että nämä eivät voi paljastaa, mistä on kysymys – tai siis heidän kannaltaan hyvää tyyppiä, joka ei vain kykene paljastamaan mistä on kysymys ja pahaa tyyppiä, joka yrittää saada standardiin asian, joka on hänen patentoimansa, kerätäkseen rahaa yhteisesti luodusta standardista, ei voida erottaa toisistaan. Joten ihmisten luontainen taipumus on olettaa pahinta ja hyvästä syystä. Ilkiön olemassaolo voi lukita koko Internet-yhteisön maksamaan suojelurahaa standardista yhdelle yksittäiselle taholle, jonka kontribuutio koko standardiin oli mitätön.

Kriittisyydestä

Mikko Ellilä kommentoi erästä aiempaa kirjoitustani lainaamisesta. Kommentti herätti ajatuksia, jotka ajattelin jakaa täällä.

Kriittinen ajattelu on opittava taito, mutta se ei ole puhtaasti tietopohjainen taito. Kriittisen ajattelun kykyyn ei riitä, että tuntee logiikan perusaksioomat ja että tuntee tieteellisen ajattelun perusajatuksia (kuten erehtyväisyyteen pohjautuvan hypoteesi, kritiikki -ajattelun syyt ja perustat). Kriittiseen ajatteluun vaaditaan tietopohjan lisäksi myös vahva halu olla oikeassa. Halun olla oikeassa pitää olla niin vahva, että kykenee myöntämään itselleen mahdollisuuden olla väärässä – myös siinä asiassa, jossa mieli haluaa kaikkein eniten ja kaikkein vahvimmin uskoa lempiteoriaan.

Vaikka jokin hypoteesi, tai teoria sopisi kuinka hyvin omaan näkemykseemme siitä, miten maailma toimii, vaikka se täydentäisi omaa maailmankuvaamme olennaisella tavalla ja vaikka kuinka pitäisimme kyseisestä hypoteesista, tai teoriasta…se voi silti olla väärässä. Ja ajattelija voi olla väärässä. Siksi on sitä tärkeää alistaa kaikki hypoteesit mahdollisimman rankalle kritiikille; erityisesti ne teoriat ja ajatukset, joista erityisesti pidämme. Ja varautua siihen, että nuo ajatukset ovat vääriä ja että tällöin ne karsitaan pois ajattelumaailmastamme.

Kriittisen ajattelun tärkein osa on muistaa se, että meille kaikkein tärkeimmät ajatukset ja näkökulmat voivat olla väärässä. Ja että paras tapa suhtautua tähän on olla itse valmis metsästämään nuo väärässäolot ja karsimaan ne pois ajattelustamme. Ihmisen mieli suhtautuu yleensä ottaen hyvin negatiivisesti tuollaiseen ajattelumaailmaan ja juuri tästä syystä kriittinen ajattelu on niin vaikeaa. Logiikka ei ole läheskään yhtä vaikeaa kuin luopuminen omista meille tärkeistä ajatusmalleistsa.

Paperin tappaja on täällä

Boikotoimani Sony on julkaissut uuden version elektronisesta kirjasta. Arvostelun voi lukea täältä. Yksi akunlataus kestää 7500 sivun vaihtoa; elektroninen muste ei kuluta energiaa muulloin kuin sivua vaihdettaessa. Tilaa 80 kirjalle ja lisäksi muistikorttipaikka. Paino 250 grammaa. Hinta n. 350-400 dollaria.

Jos ei olisi Sony, tuon voisi harkita ostavansa. Nyt toivon, että muut valmistajat pääsevät nopeasti mukaan kuvioihin. Tosin kyseinen laite on minun mielestäni näytön koolta hiukan liian pieni. Kuvan perusteella hieman omaa kättäni pienempi; aiempi malli oli mitoiltaan 12.6 x 19 x 1.3cm, uuden mallin mitoista en löytänyt tietoa. Näytön tarkkuuskin on ihan eri mitoissa kuin tietokoneiden näytöissä – 170 pistettä per tuuma (dpi).

Itse kaipaisin sellaista sähköistä kirjaa, jossa olisi suurinpiirtein perinteisen pokkarin kokoinen ’näyttö’. Olisi mukava kuljettaa mukanaan Project Gutenbergia, omaa henkilökohtaista tieteellisten artikkelin kokoelmaan ja joukkoa muuta kirjallista materiaalia. Jos tuollaiseen saisi vielä sisäänrakennettuna hyvät hakutoiminnot, niin voisin olla varsin onnellinen. Olettaen, että laite hyväksyy ei-DRM -materiaalin. DRM-potaskaan en koske pitkällä tikullakaan.

Miksi minä en seuraa olympialaisia

Olympialaiset olivat lapsuudessani suurta viihdettä – kaksi kertaa neljässä vuodessa. Muistoni esimerkiksi hiihtäjien seuraamisesta ja pärjäämisen jännittämisestä ovat mukavia. Mieli tekisi katsoa niitä vielä nykyäänkin. Valitettavasti Olympialaisten järjestäjät taistelevat aktiivisesti sananvapautta vastaan, joten en voi tukea moista toimintaa. Olympialaiset jäävät siis minulta katsomatta.

Olympiakomitea on myynyt lähetysoikeudet kisoista suureen hintaan yksinoikeudella erilaisille mediayhtiöille. Jotta tätä yksinoikeutta pystyttäisiin ylläpitämään, olympiakomitea kieltää ainakin urheilijoita ja heidän valmentajiaan, muuta henkilökuntaa ja muita kisoihin osallistuvia kirjoittamasta esimerkiksi nettipäiväkirjoja. Sananvapaudella ei siis ole mitään merkitystä tässä isossa bisneksessä, joista glorifioidusti Olympialaisten nimellä puhutaan.

Asiasta kertoi Jyrki Kasvi.