Kaavoituksen ongelmia

Uusien asuinalueiden kaavoittamisessa merkittävä ongelma on se, että vastakkain on usein nykyisten ja uusien asukkaiden tarpeet. Molemmille pitäisi antaa painoa oikeassa suhteessa, mutta uusia asukkaita ei edusta kukaan. Näin painopiste helposti ja huomaamatta kallistuu vanhojen asukkaiden NIMBYilylle.

Esimerkiksi Hernesaaren kaavoitukseen vaikuttaa ahkerasti Pro Herne -yhdistys, jonka tavoitteena tuntuu olevan kaiken vastustaminen. Ei sinänsä, kannatan kyllä osaa näiden tavoitteista, kuten risteilijäsataman siirtoa muualle ja helikopterikentän poistamista. Sen sijaan kuvittelisin, että Pro Herne ei antaisi tukeaan omille ajatuksilleni nykyistä tiiviimmästä ja korkeammasta rakentamisesta. Poliittisessa prosessissa kukaan ei huolehdi niiden tuhansien tulevien ja mahdollisten asukkaiden eduista.

Kävin muuten tutun arkkitehdin kanssa Suomenlinnan joulukemuissa viikonloppuna ja tuli katseltua Helsingin profiilia Kauppatori-Suomenlinna reitin varrella. Totesimme, että ainakaan Sitran 16-kerroksinen rakennus Ruoholahdessa ei kaupungin profiilin yli näy. Näin ollen sekä Jätkäsaaressa, että Hernesaaressa olisi hyvin voitu harjoittaa noin 10-20 kerroksista rakennuskantaa häiritsemättä kaupungin matalaa profiilia ja Tuomiokirkon asemaa. Tällä rakennuskorkeudella alueelle olisi saatu mahtumaan ehkä kolminkertainen asukasmäärä nykyiseen verrattuna, eli lähes 40000 asukasta lisää.

Kaupunkien vertailua

Tässä Helsingin, Tukholman ja Kööpenhaminan väestötiheydet: kaupungissa, urbaanilla alueella ja metropolialueella. Tiedot otettu Wikipediasta (Helsinki, Tukholma, Kööpenhamina).

Väestötiheydet Helsingissä, Tukholmassa ja Kööpenhaminassa
Nimi Kaupunki Urbaani Metro
Helsinki 2,718.38/km2 1,335.49/km2 438.83/km2
Tukholma 4,388.6/km2 3,318.4/km2 2,011,047/km2
Kööpenhamina 5,971/km2 - -

Lopuksi vielä muistutuksena, että metroalueen väestöltään Helsinki (1,3M) painii lähes samassa kokoluokassa Tukholman (2,0M) ja Kööpenhaminan (1,9M) kanssa. Silti saavutettu väestöntiheys on merkittävästi pienempi. (Vertaillut kaupungin, urbaani ja metropoli -pinta-alat ovat samassa kokoluokassa toisiinsa nähden ja täten jossain määrin vertailukelpoisia). Tietääkö joku tarkempia syitä tähän?

Helsingin seudun arvioidaan kasvavan vuoteen 2040 mennessä runsaalla 300 000 asukkaalla. Poliittisesti kuuma peruna onkin se, mihin nämä asukkaat sijoittuvat.

Oma käsitykseni, jonka ainakin omassa ystäväpiirissäni harjoitetut keskustelut vahvistavat, on se, että ihmiset jakautuvat kahteen joukkoon. Niihin, jotka mieluiten asuisivat kerrostalossa kantakaupungissa ja niihin, jotka kaipaavat oman pihan (joko omakotitalo tai rivitalo). Hyvin harvat haluavat ensisijaisesti asumaan kerrostaloon lähiössä – sellainen valitaan, kun varaa ei ole joko kerrostaloasuntoon keskustassa, tai sitten omaan pihaan riittävän lähellä työpaikkaa/keskustaa. Kuinka moni asuisi mieluummin Myyrmäessä tai Leppävaarassa jos samalla hinnalla voisi asua Töölössä tai Eirassa?

Pääkaupunkiseudun suurin ongelma on se, ettei niitä kantakaupungin asuntoja riitä kuin murto-osalle sellaisia haluaville. Kantakaupungin asuntotarjonnan kasvattamiseen on kaksi keinoa – joko sitä laajennetaan leveyssuunnassa (mikä on vaikeaa, koska suurin osa alueista on jo rakennettu lähiönomaisesti) tai korkeussuunnassa. Jälkimmäistä vastustaa vanhempi väki, sillä heille Helsinki on yhä se pikkukaupunki, jossa he ovat kasvaneet. ”Korkeat rakennukset pilaavat Helsingin profiilin” sanovat.

Kaupunki kasvaa ja kaupunkirakenne kasvaa sen mukana. Jos ei ylöspäin, niin sitten leveyssuunnassa.

Rakennetaan korkeasti ja tehdään se kunnolla. Ei mitään yksittäisiä maamerkkejä, vaan kunnollinen alue pilvenpiirtäjiä. Parilla hyvin rakennetulla pilvenpiirtäjäalueella kantakaupungin väestö voisi kasvaa sadalla tuhannella asukkaalla.

Edit: Kuvassa on Toronton profiili

Demokratia

Edustuksellisen demokratian ideaali on se, että kansa valitsee joukon ihmisiä päättämään aidosti yhteisistä asioista ja tämä joukko käyttää aikansa näihin ongelmiin tutustumiseen ja tämän perusteella tekevät päätöksiä, jotka kokevat olevan parhaaksi yhteiskunnan kannalta. (Joidenkin mielestä edustajan pitäisi keskittyä äänestäjäkuntansa etuihin eikä kokonaisuuden, sivuutan tämän vaihtoehdon käsittelyssäni.)

Reaalimaailma ei toimi ihan näin.

Ensinnäkin osa poliitikoista harjoittaa suoraa poliittisen järjestelmän hyödyntämistä omaan (tai kaverin) pussiin. Tästä esimerkkinä vaikkapa Soininvaaran mainitsema espoolaisten puolueiden läheinen yhteistoiminta tiettyjen rakennusliikkeiden kanssa 70-luvulla. Poliitikot auttoivat rakennusliikkeen omistamaa kaveriaan kaavoituksella, joka puolestaan sitten kaiketi avusti puoluetta vastalahjaksi.

Toisekseen, vaikka poliitikko haluaisi tehdä kokonaisuuden kannalta hyviä päätöksiä, hänen tarvitsee silti hankkia rahoitusta ja muuta apua vaalikampanjointiin. Nykymaailmassa poliitikko joutuu tutustumaan moniin asioihin ja aikaa tutustumiseen ei ole riittävästi. Jos tästä perehtymisajasta suurin osa kuluu esimerkiksi tiettyjen yritysten, järjestöjen, tai ammattiliittojen kokemiin ongelmiin perehtymiseen, kokonaisuus ja todellisuus voi näyttää aivan toiselta kuin rivikansalaisen tai aiheeseen perehtyneen asiantuntijan silmin. Tästä loistavan esimerkin tarjoavat Lex Karpela ja Lex Nokia.

Lex Karpelassa ilmeisesti kansanedustajia ahdisti kirkko toiselta puolelta ja tekijänoikeusjärjestöt toiselta puolelta. Kansalaisten perusoikeudet ja pienyrittäjien mahdollisuudet toimia alalla jäivät jalkoihin kun kaksi titaania väänsi kättä kirkkomusiikista. Lex Nokiassa taasen kättä väänsivät ilmeisesti teollisuuden edustajat ja ammattiliitot (joiden välillä jonkinlainen kompromissi löydettiinkin) – ja taas kansalaisten perusoikeudet jäivät jalkoihin.

Yksi syy siihen, että poliitikot kuuntelevat niin mielellään yrityksiä ja ammattiliittoja, on se että ne ovat tärkeitä vaalikampanjan rahoittajia. Vaalit toimivat evolutiivisena prosessina, jossa ’heikot’ eli ne jotka eivät saa riittävästi vaalirahoitusta tai muuten näkyvyyttä karsitaan pois – ja ’vahvat’ selviävät. Kaiken tämän kissanhännänvedon keskellä äänestäjän ääni hukkuu.

Helsinki tuhlaa satoja miljoonia euroja Hernesaaressa

Helsinki on päättänyt kaavoittaa Hernesaareen etupäässä matalia 3-4-kerroksisia pienkerrostaloja. Lisäksi kohtuullisen osan saaren käyttökelpoisesta maasta vievät turistisatama ja helikopterikenttä. Alueen koko on 37ha ja sille suunnitellaan rakennettavaksi 190 000 kerrosneliömetriä (k-m^2) ja toimistotilaa 80 000 k-m^2. Alueen keskimääräinen rakennustiheys on siis vähemmän kuin yksi kerrosneliömetri per neliömetri pinta-alaa. Tällä suunnitelmalla alueelle mahtuisi asumaan runsaat 4000 henkilöä ja työtä tekemään n. 2000 henkeä.

Rakennustiheyttä olisi mahdollista nostaa huomattavasti esimerkiksi tekemällä rakennuksista korkeampia, poistamalla helikopterikenttä tai siirtämällä risteilijäliikenne Vuosaareen metroyhteyden varaan – tai sallimalla rakentaminen näiden lähelle. Asuntoihin muuttavat asukkaat tietäisivät potentiaalisista meluhaitoista etukäteen. Hernesaari, neliskulmaisen muotonsa puolesta, olisi erinomainen paikka jatkaa keskustassa harjoitettua ruutukaavaa, missä talot ovat tiiviisti toistensa lähellä, katujen varret täynnä pieniä alueen asukkaita ja työntekijöitä palvelevia liikkeitä ja ranta, kuten nyt on suunniteltu, aluetta täydentävänä puistoalueena.

Käsitykseni on, että Helsingin keskusta-alueella rakennusoikeuden arvo on ollut noin 2000 € per kerrosneliömetri (k-m^2). Kaupunki omistaa maan, joten rakennustiheyden nostaminen tuntuisi merkittävästi kaupungin kassassa. Kaksinkertainen rakennustiheys tarkoittaisi yli 4000 onnellista kantakaupungissa asujaa lisää – ja kaupungille noin 500M€ tuloja. Tuloja, jotka ovat arvokkaita kaupungin päivähoidon, koulun ja muiden tärkeiden asioiden maksamiseksi. Onko Helsinki niin rikas, että sillä on varaa heittää 500M€ menemään vain Eiran rikkaiden merinäköalan suojelemiseksi?

Hernesaaren kaava on palautettava uudelleen valmisteltavaksi – tavoitteena moderni, tiivis ja elävä kantakaupungin kaupunginosa.