Helsinki tuhlaa satoja miljoonia euroja Hernesaaressa

Helsinki on päättänyt kaavoittaa Hernesaareen etupäässä matalia 3-4-kerroksisia pienkerrostaloja. Lisäksi kohtuullisen osan saaren käyttökelpoisesta maasta vievät turistisatama ja helikopterikenttä. Alueen koko on 37ha ja sille suunnitellaan rakennettavaksi 190 000 kerrosneliömetriä (k-m^2) ja toimistotilaa 80 000 k-m^2. Alueen keskimääräinen rakennustiheys on siis vähemmän kuin yksi kerrosneliömetri per neliömetri pinta-alaa. Tällä suunnitelmalla alueelle mahtuisi asumaan runsaat 4000 henkilöä ja työtä tekemään n. 2000 henkeä.

Rakennustiheyttä olisi mahdollista nostaa huomattavasti esimerkiksi tekemällä rakennuksista korkeampia, poistamalla helikopterikenttä tai siirtämällä risteilijäliikenne Vuosaareen metroyhteyden varaan – tai sallimalla rakentaminen näiden lähelle. Asuntoihin muuttavat asukkaat tietäisivät potentiaalisista meluhaitoista etukäteen. Hernesaari, neliskulmaisen muotonsa puolesta, olisi erinomainen paikka jatkaa keskustassa harjoitettua ruutukaavaa, missä talot ovat tiiviisti toistensa lähellä, katujen varret täynnä pieniä alueen asukkaita ja työntekijöitä palvelevia liikkeitä ja ranta, kuten nyt on suunniteltu, aluetta täydentävänä puistoalueena.

Käsitykseni on, että Helsingin keskusta-alueella rakennusoikeuden arvo on ollut noin 2000 € per kerrosneliömetri (k-m^2). Kaupunki omistaa maan, joten rakennustiheyden nostaminen tuntuisi merkittävästi kaupungin kassassa. Kaksinkertainen rakennustiheys tarkoittaisi yli 4000 onnellista kantakaupungissa asujaa lisää – ja kaupungille noin 500M€ tuloja. Tuloja, jotka ovat arvokkaita kaupungin päivähoidon, koulun ja muiden tärkeiden asioiden maksamiseksi. Onko Helsinki niin rikas, että sillä on varaa heittää 500M€ menemään vain Eiran rikkaiden merinäköalan suojelemiseksi?

Hernesaaren kaava on palautettava uudelleen valmisteltavaksi – tavoitteena moderni, tiivis ja elävä kantakaupungin kaupunginosa.

”For years now, many businesses and individuals in the United States have been relying on the power of government, rather than competition in the marketplace, to increase their wealth. This is politicization of the economy. It made the financial crisis much worse, and the trend is accelerating.” Tyler Cowen New York Timesissa.

Markkinataloudessa yritysten on tarkoitus pärjätä sillä, että ne tuottavat asiakkaille parempia ja/tai halvempia tuotteita kuin kilpailijat. Keino tämän tekemiseen on uusien ideoiden keksiminen.

Toinen tapa yritykselle pärjätä ja tehdä voittoa on se, että yritys marssii lainsäätäjän pakeille ja houkuttelee tämän joko suoraan antamaan rahaa, tai sitten muuttamaan lakeja siten, että yritys saa itselleen markkinoilla paremman aseman. Tämä voi tapahtua siten, että kilpailijoiden asemaa heikennetään (esimerkkinä vaikkapa historiallinen Lidl-ketjun kyvyttömyys saada kaavoituksessa paikkoja kaupoilleen). Tällainen ei kuulu markkinatalouden piiriin, vaan markkinoiden politisoitumisen piiriin. Valitettavasti keino tuntuu olevan yrityksille varsin tehokas ja yhteiskunta on etenemässä kohti suurempaa markkinoiden politisoitumista. Hyviä ajatuksia kytköksien vähentämiseksi kaivataan – vaalirahoituksen avoimuus on hyvä, muttei todennäköisesti riittävä askel.

Korruptio ja politiikka

Vaalirahoitusjupakassa on puhuttu kovasti korruptiosta. Perinteisesti korruptio ymmärretään tarkoittamaan sitä, että joku ostaa virkamieheltä tai poliitikolta palveluksia (kuten lakeja, tai virkamiespäätöksiä), joita ei muuten missään tapauksessa tehtäisi. En kuitenkaan tällä kertaa aio kirjoittaa tästä korruption muodosta, sillä uskon, ettei se ole kovin yleistä Suomessa. Jos se olisi, Suomi tuskin päätyisi järjestelmällisesti tutkimuksissa maailman yhdeksi vähiten korruptoituneista maista.

Sen sijaan kirjoitan huomattavasti hienovaraisemmasta korruption muodosta, joka liittyy informaatioon ja siihen, kenen kanssa poliitikko ja virkamies käyttää aikaansa.

Ihmisen kyky tehdä päätöksiä riippuu siitä informaatiosta, mikä hänellä on käytettävissään. Mikäli poliitikon ajasta suuri osa kuluu rahoittajien ja lobbareiden kanssa keskustelemiseen, hänen käsityksensä yhteiskuntaa vaivaavista ongelmista vääristyy. Rahoittajien ja lobbareiden esittämät ongelmat vaikuttavat suurilta ja merkittäviltä ja muut ongelmat pieniltä, jopa mitättömiltä näihin verrattuina.

Erinomainen esimerkki tästä lienee Lex Nokia. (Lienee, koska en ole ollut kärpäsenä katossa katsomassa). Poliitikot ja virkamiehet ovat kuunnelleet Nokian ja muun teollisuuden edustajia, jotka ovat selittäneet kerran toisensa jälkeen kuinka tärkeistä asioista on kyse. Tavallisten kaduntallaajien huoleenaiheista poliitikot ovat kuulleet hyvällä tuurilla kerran, jos sitäkään. Yksinkertaisesti sen perusteella, mitä poliitikko tai virkamies päivittäin kuulee, yksityisyydensuojaan liittyvät ongelmat tulevat vastaan paljon harvemmin kuin lobbareiden ja rahoittajien ongelmat, joita on kertomassa useampi täyspäiväinen palkattu henkilö.

Pohjimmiltaan ongelmana on se, että ihminen voi ymmärtää vain niitä ongelmia, joista hänellä on tietoa – ja se, että ihmismielellä on luonnollinen taipumus yhdistää ongelman suuruus siihen, kuinka usein ja kuinka monelta taholta ongelmasta kuulee. Palkatut lobbarit ja suurrahoittajat vääristävät poliitikkojen ja virkamiesten käsitystä yhteiskunnan ongelmista. Lisäksi poliitikoilla on harmillisen vähän aikaa itsenäisesti lukea ja opiskella yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyvää materiaalia, koska työ itsessään ja pelkästään lakiesityksiin perehtyminen vie aivan liikaa kansanedustajan aikaa.