”For years now, many businesses and individuals in the United States have been relying on the power of government, rather than competition in the marketplace, to increase their wealth. This is politicization of the economy. It made the financial crisis much worse, and the trend is accelerating.” Tyler Cowen New York Timesissa.

Markkinataloudessa yritysten on tarkoitus pärjätä sillä, että ne tuottavat asiakkaille parempia ja/tai halvempia tuotteita kuin kilpailijat. Keino tämän tekemiseen on uusien ideoiden keksiminen.

Toinen tapa yritykselle pärjätä ja tehdä voittoa on se, että yritys marssii lainsäätäjän pakeille ja houkuttelee tämän joko suoraan antamaan rahaa, tai sitten muuttamaan lakeja siten, että yritys saa itselleen markkinoilla paremman aseman. Tämä voi tapahtua siten, että kilpailijoiden asemaa heikennetään (esimerkkinä vaikkapa historiallinen Lidl-ketjun kyvyttömyys saada kaavoituksessa paikkoja kaupoilleen). Tällainen ei kuulu markkinatalouden piiriin, vaan markkinoiden politisoitumisen piiriin. Valitettavasti keino tuntuu olevan yrityksille varsin tehokas ja yhteiskunta on etenemässä kohti suurempaa markkinoiden politisoitumista. Hyviä ajatuksia kytköksien vähentämiseksi kaivataan – vaalirahoituksen avoimuus on hyvä, muttei todennäköisesti riittävä askel.

Korruptio ja politiikka

Vaalirahoitusjupakassa on puhuttu kovasti korruptiosta. Perinteisesti korruptio ymmärretään tarkoittamaan sitä, että joku ostaa virkamieheltä tai poliitikolta palveluksia (kuten lakeja, tai virkamiespäätöksiä), joita ei muuten missään tapauksessa tehtäisi. En kuitenkaan tällä kertaa aio kirjoittaa tästä korruption muodosta, sillä uskon, ettei se ole kovin yleistä Suomessa. Jos se olisi, Suomi tuskin päätyisi järjestelmällisesti tutkimuksissa maailman yhdeksi vähiten korruptoituneista maista.

Sen sijaan kirjoitan huomattavasti hienovaraisemmasta korruption muodosta, joka liittyy informaatioon ja siihen, kenen kanssa poliitikko ja virkamies käyttää aikaansa.

Ihmisen kyky tehdä päätöksiä riippuu siitä informaatiosta, mikä hänellä on käytettävissään. Mikäli poliitikon ajasta suuri osa kuluu rahoittajien ja lobbareiden kanssa keskustelemiseen, hänen käsityksensä yhteiskuntaa vaivaavista ongelmista vääristyy. Rahoittajien ja lobbareiden esittämät ongelmat vaikuttavat suurilta ja merkittäviltä ja muut ongelmat pieniltä, jopa mitättömiltä näihin verrattuina.

Erinomainen esimerkki tästä lienee Lex Nokia. (Lienee, koska en ole ollut kärpäsenä katossa katsomassa). Poliitikot ja virkamiehet ovat kuunnelleet Nokian ja muun teollisuuden edustajia, jotka ovat selittäneet kerran toisensa jälkeen kuinka tärkeistä asioista on kyse. Tavallisten kaduntallaajien huoleenaiheista poliitikot ovat kuulleet hyvällä tuurilla kerran, jos sitäkään. Yksinkertaisesti sen perusteella, mitä poliitikko tai virkamies päivittäin kuulee, yksityisyydensuojaan liittyvät ongelmat tulevat vastaan paljon harvemmin kuin lobbareiden ja rahoittajien ongelmat, joita on kertomassa useampi täyspäiväinen palkattu henkilö.

Pohjimmiltaan ongelmana on se, että ihminen voi ymmärtää vain niitä ongelmia, joista hänellä on tietoa – ja se, että ihmismielellä on luonnollinen taipumus yhdistää ongelman suuruus siihen, kuinka usein ja kuinka monelta taholta ongelmasta kuulee. Palkatut lobbarit ja suurrahoittajat vääristävät poliitikkojen ja virkamiesten käsitystä yhteiskunnan ongelmista. Lisäksi poliitikoilla on harmillisen vähän aikaa itsenäisesti lukea ja opiskella yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyvää materiaalia, koska työ itsessään ja pelkästään lakiesityksiin perehtyminen vie aivan liikaa kansanedustajan aikaa.

Demokratia 2.0 (Osa 1) Taustaa

Hahmottelua demokraattisen päätöksenteon ja hallinnon avoimuudesta.

Demokraattisen päätöksenteon avoimuutta on kuulutettu oikeastaan koko elämäni ajan. Kukaan ei tunnu oikein tietävän mitä se täsmälleen ottaen tarkoittaa, joten sitä on mukavaa vaatia. Valitettavasti tämän myötä siitä on tullut korulause, joka lisätään kun halutaan suosia kaikkea hyvää tekemättä mitään konkreettista. Avoimuus voi olla paljon enemmän. Tämän artikkelisarjan on tarkoitus hahmotella se, mitä avoin demokratia voisi parhaimmillaan olla näin Internet-aikakautena.

Hahmottelemani muutokset olisivat merkittävä muutos siihen, miten edustuksellista demokratiaa on länsimaissa harjoitettu. Lukijan on kuitenkin tärkeää huomata, että nämä ovat hahmotelmia. En väitä ajatelleeni kaikkea loppuun asti ja toivonkin aktiivista keskustelua siitä, ovatko esittämäni tavoitteet ongelmallisia tai jättävätkö ne jotain tärkeää huomiotta.

Ajatukseni pohjautuvat seuraavaan havaintoon. Internet on tuonut ennennäkemättömät mahdollisuudet suurelle joukolle ihmisiä tehdä yhteistyötä keskenään. Wikipedia, Internetissä oleva tietosanakirja, jota kuka tahansa saa muokata, on erinomainen esimerkki tästä. Samoin se, että joukossa mielenosoituksia, joissa olen viime vuosina ollut (esimerkkeinä Lex Karpela ja Lex Nokia) mielenosoittajat ovat tunteneet lakiesityksen paremmin kuin kansanedustajat, jotka ovat tulleet siitä puhumaan.

Demokratia 2.0 tarkoittaa sitä, että virkamiesten tekemä lain valmistelu tapahtuu julkisesti verkossa siten, että ensi metreiltä asti lakihankkeita pääsee kuka tahansa kommentoimaan.

Demokraattisen päätöksenteon ja hallinnon avoimuus tarkoittaa tekstissäni ensisijaisesti kahta asiaa. Ensinnäkin virkamiesten tekemä päätöksenteon valmistelu ja kaikki siihen liittyvä mielipiteiden kerääminen ja lobbaaminen tapahtuvat julkisesti Internetissä siten, että ensi metreiltä asti kaikki pääsevät vaikuttamaan. Erityisesti tämä koskee virkamiesten tekemää lainvalmistelutyötä, mutta myös kunnissa virkamiesten tekemää kunnallista päätöksenteko koskevaa valmistelutyötä. Ajan myötä löytyy varmasti paljon muitakin asioita, jotka voidaan tehdä suoraan verkossa. Toisekseen poliittisten puolueiden ja poliittista vaikuttamista harjoittavien organisaatioiden rahoitus on julkista erityisesti yritysten ja muiden organisaatioiden antaman rahoituksen osalta.

Muutos on merkittävä ja odotettavissa oleva muutosvastarinta on myöskin merkittävää. Oletan, että osa virkamiehistä tulee vastustamaan muutoksia joko siksi, että he joutuisivat muuttamaan totuttuja työtapojaan, tai siksi että menettäisivät osan siitä vallasta, jota nykyään pääsevät käyttämään. Perinteiset puolueet saattavat myöskin vastustaa tällaista paljolti samoista syistä. Toivottavasti olen väärässä.

Suomessa on merkittävä määrä työelämästä syrjäytyneitä, joista moni saa toimeentulotukea. Toimeentulotuki on tarkoitettu viimeiseksi vaihtoehdoksi, kun muita tulonlähteitä ei ole riittävästi. Valitettavasti toimeentulotuki on samalla tehty sellaiseksi, että se estää ihmistä nousemasta omilleen. Vai miltä seuraavat huomiot kuulostavat?

Jos toimeentulotukea saava löytää lyhyen työkeikan tai osa-aikatyön, joka antaa hänelle kokemusta ja voi poikia lisää töitä tulevaisuudessa, ei hän saa tästä keikasta senttiäkään lisärahaa. Jokainen euro, jonka ansaitsee, on pois toimeentulotuesta. Lisäksi tuloja arvioitaessa ei oteta huomioon kaikkia kuluja, joita työn tekemisestä syntyy. Tällöin toimeentulotuella olevan ihmisen efektiivinen veroprosentti on yli sata, eli työllä ansaittu palkka vähentää käytettävissä olevaa rahamäärää. Toimeentulotukiasiakkaat ovat pahimmassa tuloloukussa oleva ihmisryhmä. Mihin jäi se periaate, jonka mukaan jokaisesta ansaitusta eurosta pitää jäädä työn tekijän käteen rahaa.

Opiskeleminen on tärkeää ihmisen mielenterveydelle ja itsetunnolle. Se parantaa ihmisen mahdollisuuksia hankkia työtä ja ansaita elantonsa. Valitettavasti Suomessa toimeentuloasiakkaalta evätään mahdollisuus tähän. Kaikista pahinta sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta on omatoiminen aktiivisuus. Esimerkiksi avoimessa yliopistossa opiskeleva ei ole oikeutettu opintotukeen eikä toimeentulotukeen.

Jos syrjäytymistä halutaan oikeasti ehkäistä, niin työttömän omasta aktiivisuudesta pitäisi palkita, ei rangaista.

Viime vuonna Suomessa toimeentulotukea sai runsaat 400 000 kotitaloutta.