Henkilökohtainen suhteeni feminismiin

Erinäköiset keskustelut ystävien kanssa, Anna Moringin ja Michael Halilan blogikirjoitukset kirvoittivat minut kirjoittamaan kirjoituksen henkilökohtaisesta historiastani feminismin ja naisliikkeen kanssa. Kirjoitus pohjautuu omiin muistikuviini menneistä tapahtumista ja voi näin ollen sisältää asiavihreitä (niistä saa huomauttaa – se on jopa toivottavaa). Toivon, että kirjoitukseni valaisee sitä, miksi moni mies ja nainen on turhautunut naisliikkeeseen siinä määrin, että pitävät feminismiä kirosanana. Alla siis joukko muistikuvia 90-luvulta ja 2000-luvun alkupuolelta.

Oma identiteettini oli nuorena kovasti hakusessa. Julkisuudessa (ja kouluissa) esiintynyt ihmiskuva, jota kutsun feministiseksi, ei tässä auttanut. Feministisessä diskurssissa nähtiin lähes poikkeuksena mies pahantekijänä ja nainen uhrina.
Myös miehinen seksuaalisuus demonisoitiin. Koulussa poikia varoiteltiin siitä, miten seksi satuttaa tyttöjä, siinä missä tyttöjä varoiteltiin epätoivotun raskauden vaaroista. Sama toistui julkisessa keskustelussa, jossa miehen seksuaalisuus nähtiin ainoastaan negatiivisessa valossa. Nuoren miehen, jonka seksuaalinen identiteetti oli hukassa, silmissä yhteiskunnan ensisijainen viesti oli se, että sinä olet paha. Eipä auttanut sekään, että kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, jonka merkittävä osa feministisestä liikkeestä tuomitsee. En tiedä montako feministin kirjoittamaa tekstiä olen elämäni aikana lukenut, jotka tuomitsevat minun ja muiden kaltaisteni seksuaalisuuden. Liian monta kuitenkin.

90-luvun loppupuolella kuulin naispuolisilta ystäviltäni saman tarinan yhä uudestaan ja uudestaan. He olivat halunneet olleet pitkään kotona lapsensa kanssa ja tuttavapiiristä löytyi feministejä, jotka arvostelivat voimakkaasti tällaista valintaa mm. esittämällä henkilön pettävän feminismin tällä tavalla. Muistelen myös lukeneeni samanlaisia kirjoituksia silloin paljon julkisuudessa näkyneiltä naisasialiikkeen toimijoilta.

2000-luvun alkupuolella seurasin aktiivisesti myös lähtökuopissaan olleen miesliikkeen alkuaskelia. En ollut Tampereen kokouksessa mutta luin tapahtumista jälkikäteen. Minulle oli täydellisen käsittämätöntä se, että joukko aktiivisia ja äänekkäitä feministejä tuli kokoukseen häiriköimään ja puhumaan naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta. Olin täysin samaa mieltä siitä, että naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on ongelma. Sen sijaan en voinut käsittää sitä, etteivät nuo naiset halunneet antaa miesten edes puhua  miesten kokemista ongelmista tapahtumassa, joka oli sitä varten järjestetty.

Samoihin aikoihin tapahtui tämä Anna Moringinkin mainitsema jupakka, jossa vuonna 2004 useat naisjärjestöt julkaisivat kannanoton, jossa nämä kritisoivat miesten kokeman väkivallan tutkimukseen annettua tukea. Jos oikein muistan, niin saman kannanoton julkaisivat ainakin Vasemmistonaiset ja Vihreät naiset ja monet muutkin järjestöt. Se oli itselleni viimeinen niitti. En usko, että olisin erityisesti noteerannut tuota, mikäli tapahtuma olisi ollut yksittäinen.

Omasta näkökulmastani miesjärjestöt olivat pyrkineet varsin neutraalisti ja positiivisesti tekemään yhteistyötä ja tuomaan myös miesten tasa-arvo-ongelmia esille. Vastauksena tuli kylmää suihkua kylmän suihkun perään. Tämän historian valossa en ihmettele lainkaan sitä, että yhteiskunnassamme on paljon miehiä, jotka ovat pettyneet feminismiin ja naisjärjestöihin ja näiden väitteeseen siitä, että edistävät tasa-arvoa. Tasa-arvo, jota edistetään vain yhden sukupuolen kohdalla, ei ole tasa-arvoa.

Siltikin olen optimistinen. Vain viitisen vuotta myöhemmin Vihreät naiset tunnustavat perheväkivallan olevan ongelma myös miehille ja uskon vakaasti, että ainakin jotkut muut naisjärjestöt tulevat mukaan. Kansainvälisesti katsottuna tämä on oikeasti nopeaa. Monessa maassa on juututtu sukupuolten väliseen asemasotaan, joka on jo kestänyt paljon pidempään.

Aiheesta voisi jatkaa pitkäänkin, mutta ehkäpä omat käsitykseni tilanteen syistä vaativat oman tekstinsä.

Edit: Vielä huomautuksena. Tarkoitukseni ei ole esittää väitteitä siitä, miksi naisliike toimi siten kuin toimi. Tarkoitukseni on yrittää kuvata sitä, miltä tuo aikakausi näytti tasa-arvoa kannattavan ja ajavan nuoren miehen näkökulmasta. Toivon, että teksti valottaa aikakauteen liittyviä kysymyksiä edes vähän ja auttaa eri osapuolia löytämään hedelmällistä dialogia.

 

Helsingin seutuyhteistyön ongelmia

Ville Ylikahri kirjoittaa Helsingin Vihreissä: Yhteisista asioista pitaa paattaa yhteisesti viitaten Helsingin seudun yhteistyön ongelmiin.


Helsingin seudun päätöksenteko ei toimi. Meillä on kolme suurta kaupunkia ja niiden ympärillä suuri määrä kasvavia kuntia. Jokainen kunta kilpailee hyvistä veronmaksajista, eikä yhteisistä asioista kuten uusista metrolinjoista, joukkoliikenteen lippujen hinnoista tai erikoissairaanhoidosta pystytä päättämään selkeästi ja demokraattisesti.

Mainio kirjoitus. Haluan tässä kuitenkin kohdistaa huomion siihen, ettei monessa ongelmassa ole edes kyse hyvistä veronmaksajista kilpailemisesta. Ajatellaanpa vaikkapa Espoota, omaa kotikaupunkiani. Kaupunki voisi halutessaan pyrkiä kasvamaan nopeammin ja jopa kohdistaa kasvun sellaisille alueille, joka maksimoi joukkoliikennevälineiden käytön ja minimoi näin osaltaan lisääntyvän autoilun määrää ja tarvittavia yksityisautoiluun tarvittavia infrastruktuuri-investointeja. (Otso Kivekäs laski blogissaan, että yksityisautoilun infrastruktuurikustannukset ovat merkittävästi korkeampia kuin raideliikenteen).

Valitettavasti strategia ei toimi. Suuri osa Espoon alueen autoilun kasvusta tulee kehyskuntien asukasmäärän kasvusta. Espoon nopeampi kasvu tuskin vähentäisi merkittävästi Espoon länsipuolelle tulevaa asukasmäärän kasvua. Sen sijaan asutus kehyskunnissa voisi kasvaa yleisesti hitusen hitaammin ja näin hyödyt jakaantuisivat Helsingin, Vantaan ja Espoon välillä. Kun Espoo maksaa kustannukset, voi ymmärtää, ettei se välttämättä kannata.

Yhteistyöllä asiaa voidaan yrittää ratkaista. Valitettavasti mikään ei pakota kuntia toteuttamaan sovittuja yhteistyökuvioita. Esimerkiksi Helsingin, Espoon ja Vantaan sopimukset rakennettavien asuntojen määrästä eivät perinteisesti ole toteutuneet. Se ei ole yllättävää, sillä mitään tapaa pakottaa kuntia pitämään kiinni sopimuksista ei oikein ole.

Jos sen sijaan meillä olisi vaaleilla valittu metropolihallinto, joka päättäisi tiivistää asutusta kehä III:n sisäpuolella raideliikenteen varassa, olisi (lähes) varmaa, että merkittävästi suurempi osa kasvusta tulisi raideliikenteen varaan ja näin pystyttäisiin säästämään kalliissa infrastruktuurihankkeissa.

Edit: Lisäyksenä vielä se, etteivät ylläolevat ongelmat rajoitu Espooseen. Vantaalla ja Helsingillä on sama ongelma. Merkittävä osa tieliikenteen tuomista infrastruktuuri-investoinneista johtu(ne)vat kaupungin ulkopuolelle muuttavien ihmisten autoilusta, ei kaupunkilaisten autoilusta.

Valtion on tunnustettava sosiaalinen vanhemmuus

Saaran vanhemmat Heidi ja Timo eroavat pian Saaran syntymän jälkeen. Eroaminen tapahtuu kuitenkin juuri sen verran sovussa, että vanhemmat sopivat lapsen yhteishuoltajuudesta. Heidistä tulee Saaran lähihuoltaja ja Timo näkee Saaraa kahtena viikonloppuna kuukaudessa ja lomilla. 

Pian tämän jälkeen Heidi löytää itselleen uuden miehen, Matin ja pari muuttaa yhteen piakkoin tämän jälkeen. Seuraavat kuusi vuotta Heidi, Matti ja Saara elävät uusperheen elämää. Se on täynnä mutkia, mutta niistä selvitään. Kavereille Saara sanoo, ”Tässä on minun äitini ja tuo on minun Mattini”, eikä muista tai voi kuvitella elämää ilman Mattia. 

Saaran ollessa 7-vuotias hänen äitinsä Heidi kuolee auto-onnettomuudessa. Timo on lapsen ainoa huoltaja ja Saara muuttaakin tämän luo. Koska Timo ei ole koskaan pitänyt Matista, ei hän anna lapselle mahdollisuutta tavata Mattia. Saara menettää kerralla molemmat sosiaaliset lähivanhempansa. Laki ei anna Saaralle mitään oikeuksia tavata Mattia, mikäli Timo ei tätä halua. 

Suomen lainsäädäntö ei tunnusta sosiaalista vanhemmuutta, eikä tarjoa lapselle turvaa tilanteessa, jossa lapsen läheinen ei ole hänen biologinen (tai adoptoitu) isä tai äiti. Lapsi kiintyy turvalliseen ja läsnäolevaan aikuiseen riippumatta näiden välisestä lakiteknisestä suhteesta. Samoin kun lapsen maailmaa järkyttää se, että isä tai äiti katoaa näiden erotessa, lapsen maailmaa järkyttää se, kun joku muu turvallinen aikuinen elämästä katoaa. Lainsäädännön tulee turvata lapselle oikeus turvallisiin ja tuttuihin aikuisiin hänen lähipiirissään.

Uusperheissä ongelma tulee vastaan sekä biologisen vanhemman kuollessa, että uusparin erotessa. Sama ongelma voi kohdata isovanhempia, jotka ovat viettäneet runsaasti aikaa lapsen kanssa ja luoneet tähän erityisen läheisen suhteen ja sateenkaariperheissä, mikäli lasta ei ole adoptoituy. Lapsella ei ole tosiasiallisesti minkäänlaista tapaamisoikeutta toiseen lähivanhempaansa, mikäli tämä ei ole valtion virallisesti tunnustama isä tai äiti.

Ehdotankin lainsäädäntöä muokattavaksi siten, että lapselle voidaan myöntää tapaamisoikeus hänen muuhun lähivanhempaansa mikäli katsotaan, että lapsen etu tätä vaatii.

Kaveripiiristä yleistäminen

Usein ihmiset tekevät yleistyksiä periaatteella ”Kyllä minun tuttuni” tai ”Ei minun kaveripiirissäni”. Alla on kuva 89 kaverini sijoittumisesta Political Compass -testin kartalle.

Ylläolevan pohjalta kehtaan väittää, ettei oma kaveripiirini ole edustava otos suomalaisista. Onko sinun?

Vauvan kanssa

Oman esikoiseni syntymän jälkeen vietin pari viikkoa kotona, tämän jälkeen viikon töissä ja sitten takaisin kotiin. Käytössä on melkein katkotta vuosiloma, edelliseltä vuodelta säästynyt talviloma ja kolmen viikon isyysvapaa. Synnytyssalissa oli hämmentävää katsoa sitä vauvaa ja kokea välittömästi se omaksi – tämä siitä huolimatta, että olin viettänyt 12h kestäneen synnytyksen kovassa migreenissä.

Ainakin alkuvaiheessa vauva ja vauvan tapa kommunikoida muuttuu vaivihkaa päivittäin. Tämän sain huomata tuon työviikon aikana. Ennen työviikkoani ymmärsin pienestä vihjeestä (kitinä, jalkojen heiluttelu, tms.) – lähes aina oikein – onko vauvalla nälkä, pissa/kakkahätä, väsymys, seuranpuute, vai jokin muu vaiva. Töihin mentyäni illalla kotona odotti vauva, jota en ymmärtänyt lainkaan. Puolisoni oli yhtäkkiä kehittänyt maagisen minulle täysin käsittämättömän kyvyn lukea vauvan viestejä. Onneksi vauvan viestit alkoivat taas uudestaan aueta minulle muutaman päivän turhautumisen ja yrittämisen jälkeen.

Yhteiskunnassamme vallitsee yhä myytti siitä, että hoivavietti on naisilla – ei miehillä – ja että siihen kuuluu lähes yliluonnollinen kyky lukea vauvan tarpeita. Oman kokemukseni pohjalta kehtaan väittää, että kyse on enemmän siitä, että poissaolevalla vanhemmalla ei yksinkertaisesti ole riittävästi aikaa olla vauvan kanssa oppiakseen viestinnässä päivittäin tapahtuvat muutokset.

Harvalla miehellä on mahdollisuus olla täysipainoisesti kotona vauvan syntymän jälkeen edes kuukautta. Kannatankin miehille oikeutta kuukauden mittaiseen vauvavapaaseen, joka on käytettävissä vain heti vauvan syntymisen jälkeen.