Luonnonsuojelu ja Helsingin seudun kasvu

Nykyaikainen luonnonsuojeluliike joutuu ottamaan Helsingin seudun kasvussa vähintäänkin kaksi vaatimusta huomioon miettiessään soveliasta seudun asuttamispolitiikkaa: paikallisen luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen riittävinä viher- ja metsäalueina ja globaalin kasvihuoneilmiön torjunnan.

Yksi vaihtoehto (jota en itse kannata) on yrittää estää Helsingin seudulle muutto. Epärealistista, sillä voidaan väittää, että pääkaupunkiseudun kunnat ovat tehneet viime vuosikymmenet kaikkensa ehkäistääkseen seudulle muuttoa niukalla kaavoituspolitiikallaan. Seurauksena on ollut pako kehyskuntiin ja molempien ympäristötavoitteiden surkea kohtalo. Jäljellä olevat metsät ja pellot rakennetaan harvaksi pientaloalueeksi ja työpaikkaliikkuminen pohjautuu autoiluun. Nykykehitys vaarantaa siis sekä jäljellä olevat metsät, että yrityksemme torjua kasvihuoneilmiötä. (Lisäksi kehitys johtaa työmatkojen pitenemiseen. Yhä useammassa perheessä vanhemmat viettävät aikansa työssä ja työmatkalla omien lapsiensa sijasta. Tämä taas johtanee tulevaisuudessa kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin.)
Toinen vaihtoehto on sitten rakentaa joko valituissa paikoissa tiiviimmin, tai sitten korkeampaa /tai sekä että). (Katso blogaukseniasumistiheyden ja kaupungin vaatiman pinta-alan suhteesta: osa 1 ja osa 2) Jos tiivistämme kehä I:n sisäpuolen rakennetuilta osiltaan tiiviiksi kaupungiksi, rakennamme esimerkiksi Tapiola/Leppävaarasta, Myyrmäki/Martinlaaksosta, Tikkurilasta ja Itä-keskuksesta merkittävät kaupunkikeskittymät ja suojelemme jäljellä olevat merkittävän kokoiset metsäalueet, tulevat sukupolvet tulevat kiittämään meitä. Nykyiset sukupolvet, jotka asuvat Kehä I:n sisäpuolen lähiöissä taasen tappelenevat vastaan kaikin keinoin. 
Kysymys kaikille luonnonsuojelijoille: Haluatko vähentää kasvihuonepäästöjämme autoilusta? Haluatko vähentää ihmisten työmatkojen pituutta? Haluatko suojella jäljellä olevia metsiä Helsingin seudulla? Nyt tarvitaan tiukkoja päätöksiä, mikäli ongelmiin halutaan ratkaisu. 

Kuntien ja valtion järjestelmähankinnat

Viime aikoina on käyty keskustelua julkisen sektorin IT-järjestelmien ostamiseen liittyvistä ongelmista. Esimerkiksi terveydenhuollossa maassamme on kuulopuheiden mukaan käytössä 3000 erillistä suurelta osin keskenään epäyhteensopivaa järjestelmää (lue vaikka Jankan kuvaus tietojärjestelmiin asioiden syöttämisestä.

Nyt ratkaisuksi tarjotaan järjestelmien ostamisen keskittämistä valtion hankintayritykselle Hanselille. Kunnat siis menettäisivät päätösmahdollisuudet omien järjestelmiensä ostamisesta.

”Konsulttiyritys lupaa hallitukselle jopa ”miljardien säästöjä”, jos julkinen valta keskittää hankintojaan nykyistäkin enemmän valtion hankintayritykselle Hanselille, julkisten laitosten ostot keskitetään yhteisiin hankintaorganisaatioihin ja kunnat pannaan ostamaan tuotteita ja palveluita yhdessä.” YLE 18.2.2010

Kuvattu ongelma on todellinen ja sen ratkaisemikseksi kannattaa tehdä jotain. Nyt ehdotettu hankintojen keskittäminen valtionhallintoon ei kuitenkaan ole ainoa, eikä välttämättä paraskaan keino.

Oma ehdotukseni on se, että vaaditaan kaikilta julkisen hallinnon tietojärjestelmä (IT) -ostoilta avoimen koodin lisenssi (huom. nimenomaan avoimen koodin, ei vapaan koodin lisenssi). Minimiehdoiksi lisenssille laitetaan suurin piirtein seuraavaa:

1. Ohjelmiston lähdekoodi pitää luovuttaa tilaajalle
1.1. Tilaajalla tulee olla oikeus luovuttaa lähdekoodi eteenpäin haluamalleen taholle, (ehkä) mukaan lukien koko maailma
2. Ohjelmiston käyttö ei-yksityistarkoituksiin voi vaatia lisenssin (mikäli toimittaja niin haluaa)
3. Lisenssin omistaja voi halutessaan tilata muutoksia järjestelmään keneltä tahansa ja alkuperäisellä omistajalla ei ole oikeutta estää näiden muutoksien levittämistä
(4. muutoksien tilauksissa voidaan haluttaessa myös soveltaa pykälää: ohjelmiston alkuperäisellä tekijällä on oikeus liittää ohjelmistoon tehdyt muutokset alkuperäiseen ohjelmistoonsa ”ei-yksinoikeudella” ilman erillistä maksua.)
5. Toimitetulle lähdekoodille asetetaan tietyt luettavuusstandardit, joita valvotaan sillä, että toimitetun lähdekoodin luettavuuden tutkii sopimuksessa määritelty taho (jolla ei ole rahallisia siteitä toimittajaan). Mikäli koodi ei läpäise luettavuustarkastusta, tulee toimittajalle sanktio ja mahdollinen osallistumiskielto julkisen vallan tarjouskilpailuihin kunnes ohjelmisto on korjattu luettavaan muotoon – järjestelmän tarjoajan omalla kustannuksella.

Hahmotelma on hyvin alustava ja saattaa sisältää bugeja (parannusehdotuksia otetaan vastaan). Tavoitteena on tilanne, jossa julkisella vallalla on hallussaan lähdekoodi kaikkiin sen hankkimiin IT-järjestelmiin – ja oikeus teettää näihin muutoksia kenellä tahansa.

Tämä järjestely ehkäisisi järjestelmätoimittajan de facto monopolin järjestelmien jatkokehityksessä ja integroinnissa. Ja erityisesti tilanteet, jossa kaksi järjestelmätoimittajaa eivät suostu integroimaan järjestelmiään keskenään, vaikka niiden kuuluisi toimia keskenään, muodostuisi mahdottomaksi.

Julkisen vallan IT-järjestelmien hankkimisen järkeistäminen ei vaadi kaiken keskittämistä valtion hallinnoimalle yritykselle. Kunnille ja ministeriöille, sairaaloille ja muille julkisen vallan organisaatioille voidaan antaa oikeudet hankkia se järjestelmä, joka tarkoitukseen parhaiten sopii, kunhan julkinen valta saa avoimen lähdekoodin käyttöönsä tulevia muutoksia varten.

Ostaisitko talon tai toimistorakennuksen sillä periaatteella, että arkkitehtitoimisto pitää rakennuksen piirrustukset salaisina? Jos jokaisen naulan lyöminen seinään vaatisi tilauksen arkkitehtitoimistolta, sillä muuten voisit vahingossa osua seinän sisällä olevaan sähköjohtoon tai vesiputkeen. On syynsä sille, että rakennuksiin vaaditaan riittävän piirrustukset tulevien muutoksien tekemiseen. Samoin pitää vaatia IT-järjestelmien kohdalla.

Yhteiskunnallisten asioiden RSS-feedaus

Ehdotan, että kaikkien yhteiskunnallista valmistelua tekevien julkisten ryhmien työn tuloksille (ja mietinnöille ja välituloksille) tehdään säännöksi se, että kun työryhmä on nimetty, kaikki ryhmän pohdinnat ja työ pitää julkaista kyseiselle ryhmälle valittuun RSS-feediin (tai Atom-feediin, tai muuhun vastaavaan).

Näin jokainen joka haluaa seurata asiaa X, voi tilata komitean/virkamiestyöryhmän tulokset omaan lukijaansa automaattisesti ja saa kaikki relevantit päivitykset.

Kaupungin geografiaa

Kaupunkia voidaan rakentaa monin tavoin. Erilaisilla rakennustavoilla kuitenkin on omat puolensa, jotka täytyy ymmärtää. Ensimmäinen kaupunkisääntö on se, että asukasluku jaettuna asukastiheydellä kertoo tarvittavan maapinta-alan määrän.

Asukastiheyden nosto vähentää tarvittavaa maapinta-alaa ja lasku lisää sitä (mikäli väestön koko pysyy samana). Asukastiheyden kaksinkertaistaminen siis puolittaa kaupungin käyttöön tarvittavan maa-alan ja nelinkertaistaminen pudottaa sen neljäsosaan. Vastaavasti, jos asukastiheys pidetään vakiona, niin asukasmäärän kaksinkertaistaminen myös kaksinkertaistaa tarvitun pinta-alan.

Asukastiheys riippuu rakennustiheydestä (kuinka monta kerrosneliömetriä on keskimäärin rakennettu kullekin maapinnan neliömetrille) ja asumisväljyydestä. Näistä kaavoittaja ja rakennuttaja voi vaikuttaa suoraan ensimmäiseen – jälkimmäinen muodostuu paljolti markkinoilla ihmisten varakkuuden ja asuntojen tarjonnan perusteella.

Rakennustiheyteen vaikuttaa ei-rakennetun alueen osuus alueen pinta-alasta, (teollisen rakentamisen osuus) ja asuinrakennusten korkeus. Ei-rakennetulla alueella tarkoitan tässä lähinnä teitä, pihoja, puistoja, peltoja ja metsiä. Rakennustiheyttä voidaan siis nostaa joko rakentamalla korkeampia rakennuksia (kunhan samalla ei loitonneta rakennuksia toisistaan) tai vähentämällä teiden, pihojen, puistojen, peltojen, tai metsien osuutta.

Toistan tämän tärkeän asian: rakennustiheyttä voidaan nostaa joko rakennuskorkeutta nostamalla, tai pienentämällä teiden, pihojen, puistojen, peltojen, tai metsien osuutta. Helsingin seudulla ”Matala Helsinki” lobby estää rakennuskannan korottamisen ja autopuolue estää teiden vievän osuuden pienentämisen. Jäljelle siis jää pihojen, puistojen, peltojen ja metsien raivaaminen uusien asukkaiden tieltä ja tätähän tehdään jatkuvasti – kehyskunnissa.

Entä jos yritettäisiin tehdä toisin? Rakennettaisiin korkeampaa ja tuotaisiin rakennuksia lähemmäs toisiaan. Pistetaloista luovuttaisiin ja sen sijaan rakennettaisiin umpi- tai puoliumpikortteleita. Tiet olisivat paria pääväylää lukuunottamatta kapeita (leveimmillään kuten Munkkiniemen tiet, joissa mahtuu kolme autoa rinnan – yksi parkkiin molempiin suuntiin ja yksi kulkemaan näiden välistä).

Tärkeää on huomata, että kyse on valinnasta. Jos kiellämme rakentamisen Helsingin keskustan tuntumassa (Kehä I:n sisäpuoli), valitsemme amerikkalaisen autoilukaupungin, jossa tunnin työmatkat autolla suuntaansa ovat arkipäivää. Voimme myös valita toisin.