Taide ja käyttö arkkitehtuurissa

Ainakin pääkaupunkiseudulla tuntuu siltä, että arkkitehtuuria arvioidaan ensisijaisesti taiteellisen, visuaalisen vaikutelman perusteella. Erinomainen esimerkki tästä on Keski-Pasilan suunnittelu, jossa sillan pohjoispuoli kaavoitetaan matalaksi, jotta rakennukset eivät estäisi näkymiä sillan eteläpuolelle suunniteltuihin veistosmaisiin tornitaloihin.

Suomen ehkä tärkeimmän ratasolmupisteen kohdalla vapautuvan rakennusmaan suunnitteluperiaatteessa jyrää visuaalinen ilme. Mahdollisuudella tiivistää pääkaupunkirakenteen asumis- ja työpaikkarakennetta, tai paikan käyttökelpoisuudella ei ole tässä pelissä mitään merkitystä. Eikä sillä, tuleeko paikalle riittävästi asuntoja ja työpaikkoja, jotta alueelle voisi syntyä kaupunkimaiset palvelut, jotka ruokkivat alueen haluttavuutta niin asumiseen kuin työpaikkakäyttöönkin.

Samasta syystä ilmeisesti nyt tehtyihin alustaviin suunnitelmiin viheralueet on sijoitettu tornitalojen ympärille kuin maalauksen kehyksiksi. Viis siitä, että viheralueista muodostuu kaupunkilaisille käyttökelvottomia, kun tornit pirstovat ne palasiksi, tai siitä että viheralueen vieressä kulkee autoväylä, joka tulee olemana yksi Helsingin vilkkaista sisäänajoväylistä.

Katsokaapa vaikka kuvia suunnitelmasta.

Samaa perinnettä kuvastaa Katajanokalle suunniteltu ristin muotoinen hotelli. Se tuhoaa julkista tilaa – kiinnostus viettää aikaa hotellin ristin väleissä lienee yhtä suurta kuin makkaratalon makkaroiden alla.

En vastusta hotellia siksi, että se on ulkonäöltään ympäristöstään poikkeava. Kaupungin yksi olennainen osa on erilaiset rintarinnan elävät rakentamisen ja elämisen muodot, niin tarkoitukseltaan, tyylilajiltaan kuin aikakaudeltaankin. Sen sijaan kaupungissa rakennettaessa tulee kiinnittää huomiota sille, millä tavalla rakentaminen luo tai tuhoaa yhteistä tilaa ja sen käyttötapoja.

Kaupunkirakentamisessa visuaalinen kokemus ei saa dominoida. Sen pitää olla toki oma osansa rakentamista ja suunnittelua, mutta koko suunnitteluprosessia ei saa alistaa yksittäisille visuaalisille osille. Visuaalisuuden pitää olla tasavertainen partneri kaupunkilaisten luoman tilankäytön ja kulttuurin kanssa.

Helsinkiä ei tule kaavoittaa ikäänkuin Helsinki olisi parinsadantuhannen asukkaan pikkukaupunki. Helsinki on yli miljoonan asukkaan metropoli, jonka asukkaat asuvat 14 kunnan alueella.

Umpikorttelit

Umpikorttelit ovat erinomainen asia kaupunkiympäristössä. Alla laskuesimerkki, joka osoittaa niiden ominaisuuksia.

Kuvitellaan, että yksi kerrostalorappu on pohjapinnaltaan 20m*20m, eli yhteensä 400m2. Kun seiniin ja rappukäytäviin menee n. 10-15% (tutun arkkitehdin arvio), käyttöpinta-alaa on n. 350m2 per kerros.

Seuraavaksi kuvitellaan umpikortteli, jonka sisäpiha on 100m*60m. Yhteensä korttelin mitat ovat siis 140m*100m – pitkillä sivuilla on 5 rappua, lyhyillä 3 rappua ja lisäksi 4 kulmaa. Yhteensä noita rappuja tulee siis 20 ja kerrospinta-alaa 7000m2. 8 asuinkerroksella tuollaiseen kerrostalokortteliin mahtuu siis 56 000 kerros-m2. Helsingin asumisväljyys on nykyisellään n. 35m2/henkilö, joten kortteliin mahtuisi tuolla tavoin asumaan n. 1600 henkilöä.

Oletetaan vielä, että esimerkiksi itään jatkettavan metron asemien yhteyteen rakennettaisiin vaikkapa 9 tuollaista korttelia. Varustetaan korttelien 20m leveillä kävelykaduilla ja koko kerrostaloblokki vie tilaa 560m*340m ja 250m etäisyydellä metroasemasta asuu noin 15000 ihmistä.

Esimerkiksi kolmen aseman yhteyteen mahtuisi jo 45000 ihmistä ja luonnolta asumiseen raivattava pinta-ala olisi silti vain n. 0,5km2. Alueen viihtyisyyttä voisi lisätä sillä, että kerrostalojen kivijalat kaavoitettaisiin liikehuoneistoiksi. Tällä kunkin metroaseman yhteyteen saataisiin pieni kaupunkikeskusta, jossa olisi liiketiloja noin 60000 kerros-m2.

Kerrostaloalueen ulkopuolelle voi sitten laittaa pari kaupunkimaista puistoa, jotka muuttuvat vähittäin metsäksi ja tiivistä pientaloasutusta.

Edit: Keskustelut arkkitehtuurista jotain ymmärtävien kanssa antoivat ymmärtää, että 20m on liian iso runkosyvyys. Jos runkosyvyys tiputetaan esim. 14m:n niin yhteen tuollaiseen blokkiin mahtuu noin 10000 asukasta.

Kreikan kriisistä

Kreikan valtion ’pelastamisessa’, jota nyt lupaavat jo Sarkozy ja Merkel, ei ole niinkään kysymys Kreikan valtion pelastamisesta, vaan keskieurooppalaisten Kreikalle lainanneiden pankkien pelastamisesta.

Ongelman ydin on taas pankkijärjestelmässä. Keskieuroopan pankit ovat lainanneet Kreikalle suuret määrät rahaa (Kreikan valtionvelka on n. 300 miljardia euroa). Kansainvälisten Basel II sääntöjen mukaan pankit voivat käyttää näitä velkapapereita takuina saadakseen Euroopan keskuspankilta lyhytaikaista lainaa (jonka perusteella voivat taas myöntää lisää lainaa Kreikalle tai muille lainanottajille). Ja mitä suuremmaksi ero Euroopan keskuspankin koron ja Kreikan maksaman luoton välillä nousee, sen suurempia voittoja pankit tekevät.

Piiri pieni pyörii, kunnes edessä on todellinen mahdollisuus siihen, että Kreikka ei maksakaan lainoja. Apuun huudetaan muita Euroopan Unionin maita. Pitäähän Kreikka pelastaa!

Valitettavasti taitavat myös olla oikeassa. Keski-Euroopassa on monta pankkia, jotka kaatuvat, jos Kreikka päättää olla maksamatta lainojaan. Orastava talouden nousu saattaisi saada kylmän suihkun, jos tänä keväänä pääsemme pankkikriisin vaiheeseen kaksi. Sen kokoa vuoden 2008 syksyn tapahtumiin on vaikeaa verrata, mutta uusi pankkikriisi tässä vaiheessa ei liene toivottavaa.

Karl Friedrich Schinkel ei pitänyt eri aikojen rakennettujen kerrostumien ja eri tyylien vierekkäisyyttä kömpelönä, vaan päinvastoi katsoi monimuotoisuuden edustavan kaupungin ideaa, todellista urbaanisuutta. (Anja Nevanlinna, Näköaloja Kadunkulmalta, kaupunkihistorian kirjoituksia)