Vihreästä liikkeestä

Stewart Brand kirjoittaa teoksessaan ”Whole earth discipline” erinomaisesti vihreästä liikkeestä:

My theory is that the success of the environmental movement is driven by two powerful fores – romanticism and science – that are often in opposition, with a third force emerging. The romantics identify with natural systems; the scientists study natural systems. The romantics are moralistic, rebellious against the perceived dominant power, and dismissive of any who appear to stray from the true path. They hate to admit mistakes or change direction. The scientists are ethical rather than moralistic, rebellious against any perceived dominant paradigm, and combative against one another. For them, identifying mistakes is what science is, and direction change is the goal. 

It’s fortunate that there are so many romantics in the movement, because they are the ones who inspire the majority in most developed societies to see themselves as environmentalists. But that also means that scientists and their perceptions are always in the minority; they are easily ignored, suppressed, or demonized when their views don’t fit the consensus story line. 

A new set of environmental players is shifting the balance. Engineers are arriving who see any environmental problem neither as a romantic tragedy nor as a scientific puzzle but simply as something to fix. They look to the scientists for data to fix the problem with, and the scientists appreciate the engineers because new technology is what makes science go forward. The romantics distrust engineers – sometimes correctly – for their hubris and are uncomfortable with the prospect of fixing things because the essence of tragedy is that it can’t be fixed. 

Romantics love problems; scientists discover and analyze problems, engineers solve problems. 

 

Helsingin seudun metropolihallinto

Hallitus on lykkäämässä suuren kuntauudistuksen seuraavalle hallitukselle. En usko, että Helsingin seudulla tullaan jatkamaan nykylinjalla – ”ylidemokraattisella” kuntien välisellä yhteistyöllä. Alkaa siis olemaan viimeiset hetket vaikuttaa siihen, miten Suomen ainoan metropolin hallinto järjestetään tulevaisuudessa.

Vaihtoehtoja on olennaisesti muutamia:

  1. Jatketaan nykyiseen malliin seutuyhteistyöllä, josta kukaan ei ole vastuussa.
  2. Yhdistetään pääkaupunkiseudun kunnat (Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen) yhdeksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi.
  3. Perustetaan vaaleilla valittava metropolihallinto väliportaaksi 
    • Metropolihallinto hoitaa esim. infrastruktuurihankkeet, kaavoituksen peruslinjat ja erikoissairaanhoidon
    • Kaupungit huolehtivat esim. päivähoidosta, kouluista ja terveydenhuollosta
Miljardin euron kysymys onkin se, mitä pitäisi tehdä? Onko sinulla mielipide tai tietoa asiasta? 

Teosten jakelijoiden ja kuluttajien suhteesta

Muukalaisia Vesirajassa blogissa Otso Kivekäs kirjoittaa erinomaisesti tekijänoikeuksista ja teoksista nykypäivänä:

Tiivistetysti, minusta vaikuttaa siltä, että tekijänoikeusjärjestelmällä ei ole tulevaisuudessa kauhean suurta merkitystä teosten jakelijoiden ja kuluttajien välisissä suhteissa. Maailma tulee toimimaan oleellisin osin aivan kuin tekijänoikeuksia ei olisi. Riippumatta siitä, millaisia tekijänoikeuslakeja säädetään. Antakaas kun selitän.

Lukekaa koko teksti. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Erinomaista, että Vihreiden tekijänoikeustyöryhmästä löytyy tällaista asiantuntemusta!

Nuorten osallistuminen politiikkaan

Olen pohtinut syitä nuorten aktiiviseen politiikassa mukanaoloon. Tai ehkä tarkemmin siihen, että suuri osa nuorista ei äänestä, eikä osallistu. Julkisuudessa on esitetty useita ajatuksia, joista useimmat ovat mielestäni naurettavia. Esimerkkinä nostettakoon vaikkapa väite, että sähköinen äänestäminen aktivoisi nuoria, koska se on nykyaikainen tapa äänestää.

Minulla on hitusen erilainen ajatus siitä, mistä voisi olla kyse. Esitän ensin väitteen, että ihmisen on helpompi vaikuttaa kunnallispolitiikassa kuin valtakunnan politiikassa. Tämä johtuu ihan siitä, että kunta on pienempi kuin valtio ja lähempänä. Suuri osa suomalaisista tuntee jonkun kaupunginvaltuutetun henkilökohtaisesti – huomattavasti suurempi kuin se joukko, joka tuntee kansanedustajan henkilökohtaisesti. Lisäksi kunnanvaltuustoon pääsemiseen tarvitaan huomattavasti vähemmän ääniä kuin eduskuntaan pääsemiseen.

Sitten se kompastuskivi. Kun katsoo Suomessa kunnille langetettuja tehtäviä, niin joukosta nousee esiin erityisesti seuraavat: lapset ja lapsiperheet, vanhukset ja terveydenhuolto. Lisäksi joukko perusinfrastruktuuria kuten vesi-, viemäri-, roskahuolto ja kaupunkisuunnittelu. Kakun päälle pikkuisen koristeeksi nuorisopalveluita ja kulttuuria.

Tekikö kukaan samaa huomiota kuin minä? Kunnan rahallisesti ja kaupungin työntekijämäärältä suurimpien tehtävien joukko kumisee tyhjyyttään 18-30-vuotiaille suunnattuja palveluita. Ei ihmekään, etteivät nuoret osallistu poliittisesti. Tie on tukittu lapsilla ja vanhuksilla.

Mitä eroa on pakkoruotsilla ja pakkomatematiikalla

Ruotsinkielen pakollisuuteen liittyvässä keskustelussa olen usein nähnyt otsikon kysymyksen ”Mitä eroa on pakkoruotsilla ja pakkomatematiikalla”. Kysymyksen taustalla on ajatus siitä, että molemmat ovat pakollisia, joten mitään eroahan ei ole. 
Ongelma on jättänyt minut miettimään sitä, mikä erottaa pakkoruotsin (ja pakkosuomen) muista pakollisilla kouluaineilla. 


Koululaitoksella on kaksi erillistä, rinnakkaista tehtävää. Toisaalta koulun on tarkoitus olla oppilaan hyödyksi ja opettaa tälle taitoja, joita elämässä tarvitaan. Toisaalta koulun tavoitteena on opettaa lapsille asioita, joita yhteiskunta tarvitsee. 
Kun oppilaat lukevat matematiikkaa, on selvää, että molemmat syyt pätevät. Opettajan on kohtuullisen helppoa selittää koululaiselle, että kyllä, matematiikka on jotain, mitä oppilas tarvitsee tulevaisuudessa. Yhteenlasku, kertolasku, prosenttilasku ja yksinkertaiset yhtälöt ovat kaikki perustaitoja, joita jokainen tarvitsee kaupassa käydessään ja vakuutuksia vertaillessaan. 


Sen sijaan pakkoruotsin ensisijainen perustelu on se, että sitä tarvitaan koska ruotsinkielinen väestö tarvitsee (tai haluaa) ruotsinkielen osaajia. Pakkoruotsi on olemassa siksi, että merkittävä osa ruotsinkielisestä väestöstä pelkää oman kielensä, kulttuurinsa ja ruotsinkielisten palveluiden näivetttyvän, jos ruotsinkielen opetus ei ole pakollista kaikille suomalaisille. 


”Älä koskaan kohtele ihmisiä, oli kyse sinusta itsestäsi tai jostakusta toisesta, vain välineenä, vaan kohtele heitä itsetarkoituksena.” Immanuel Kant


Koululaiset eivät ole tyhmiä. He ymmärtävät sen, ettei ruotsia opeteta heille siksi, että heille olisi siitä hyötyä. Heille opetetaan ruotsia suomen ruotsinkielisen väestön kuviteltujen tarpeiden vuoksi. Tämä on syy siihen, että pakkoruotsi (samoin kuin ilmeisesti pakkosuomi) on yksi koulun inhotuimmista aineista. Tämä on myös merkittävä syy siihen, että ruotsinkielisiä inhotaan. Onhan jokainen oppilas kärsinyt vähintään 3 vuotta useamman tunnin viikossa 


Koulujen opetussuunnitelma tulee uudistaa siten, että etusijalla on lapsen omat tarpeet, ei jonkun muun yhteiskunnallisen ryhmän tarpeet. Lapsi ei ole väline, jonka kautta meidän tulee toteuttaa eturyhmäpolitiikkaa. Lapsi on yksilö, jolle koulun on tarkoitus tarjota hyvät välineet elämässä pärjäämiseen. Pakkoruotsi ja pakkosuomikärjistävät suomenkielisten ja ruotsinkielisten suhteita tarpeettomasti. 


Lakkautetaan siis pakkoruotsi ja pakkosuomi. Annetaan sen sijaan lapsien valita haluamansa kaksi vierasta kieltä. Sen sijaan, että kieltä yritetään pakottaa lapsille, ehkä kannattaisi kokeilla positiivisempia menetelmiä. Esimerkiksi sitä, että jokaiselle lapselle annettaisiin oikeus opiskella kieltä (ja kunnalle velvoite ruotsinkielen opetuksen järjestämiseen). Aiheen sivusta voisin vielä huomauttaa, että kielten opintojen aloitusajankohtaa voisi hyvin varhaistaa nykyisestä.