”Alemman tason miehet” ja seksuaalinen tasa-arvo

Panu Horsmalahti käynnisti kirjoituksellaan keskustelun puutteessa elävien miesten seksuaalisesta tasa-arvosta (ja aiemmissa teksteissään iskutaitureista).  Tekstistä valitettavasti paistaa asenne, jossa naissukupuolta käsitellään yhtenä luokkana – miehet sentään jaotellaan kahteen kategoriaan: ylemmän tason miehiin ja alemman tason miehiin. Kirjoitus on saanut kommentteja yhdeltä jos toiselta (esim. Lilja TamminenMari Saario ja Kaj Sotala).

Mari Saario toteaa erinomaisesti

Ihon yksinäisyys on yksinäisyyden julma muoto, joka sairastuttaa niin laitosvanhuksen, laiminlyödyn lapsen kuin työikäisen aikuisenkin. Mutta aiheen kärjistäminen heteromiesten seksinpuutteeksi sai aikaan ajatuksen pohtia puutetta ja prostituutiota.

Erinomaisesti sanottu. Ihon yksinäisyys on julmaa, oli kyseessä sitten vanhus, lapsi, mies, tai nainen.

Sekä naisissa että miehissä on niitä, jotka ovat puutteessa ilman omaa haluaan. Kosketuksella ja seksillä on tunnetusti hyviä terveysvaikutuksia ihmisiin. 
Aikoinaan yksinäisyys oli stigma naisille. Onneksemme yhteiskunnallinen murros 1960- luvun jälkeen on muokannut asenneilmapiiriä siten, ettei naisen yksinäisyys tai seksinpuute ole enää (kovin) häpeällinen asia, vaan jotain mistä voi puhua. Toivon, että pääsemme vielä siihen, ettei seksuaalisuudesta nauttiminen ja seksuaalinen aktiivisuus olisi naiselle stigma, kuten se nykyään on. 
Tasa-arvon edistäminen on yhteistyölaji. Tavoitteena ei ole kahmia etuuksia toisen sukupuolen kustannuksella, vaan nähdä ja ratkaista sekä naisten, että miesten tasa-arvoon liittyviä ongelmia. Miesten ongelmien olemassaolon tunnustaminen ei tarkoita sitä, että naisten ongelmat olisivat vähempiarvoisia, eikä päinvastoin. Tällä kertaa keskityn kirjoituksessani Horsmalahden mainitsemaan puutteessa olevien miesten ongelmaan, joka on vain yksi ongelma monista seksuaalisten oikeuksien ja tasa-arvon toteutumisessa. 
Radikaali väitteeni on, että puutteessa elävät miehet ovat syrjitty seksuaalivähemmistö.  

Puutteessa olevien miesten syrjimisellä en tarkoita sitä, että ilkeät naiset eivät anna puutteessa oleville miehille seksiä, tai sitä ettei yhteiskunta järjestä näiden miesten asioita kuntoon. Yhdyn Mari Saarion ihmettelyyn:

Horsmalahti puhuu paljon “alemman tason miehistä”. Jos nämäkin saisivat setelin, en kyllä tajua, miten se viran puolesta määriteltäisiin. Toki voi huvitella ajatuksella kyselykaavakkeesta, joka täytetään Kela-kortilla netissä, joskaan en heti keksi, miten puutetila todennetaan. Entä seksittömässä liitossa olevat (koskee myös monia naisia)?

Tarkoitan yleistä suhtautumista puutteessa oleviin miehiin, jonka mukaan puutteessa oleva mies on luuseri. Esimerkiksi miesten seksilelut ovat surkimuksille, kun taas naisten seksilelut ovat seksuaalisesti vapautuneille ja aktiivisille naisille. (Ei, en toivo, että seksileluja käyttäviä naisia pidettäisiin surkimuksina). Väittääkö joku, ettei olisi kohdannut ympäristössään tällaista asennetta?

Seksuaaliseen saamattomuuteen lienee monia syitä;  sosiaalinen (tai seksuaalis-sosiaalinen) osaamattomuus lienee (TOISTOA) puutteessa olevilla miehillä listan kärjessä. Siitähän on kyse, kun iskemisen taitoa opetteleva sosiaalisesti kyvytön mies onnistuu loukkaamaan naista ensi sanoilla, kuvitellen tekevänsä hienon iskualoituksen. Muitakin syitä on varmasti, esimerkiksi ihmisen kyvyttömyys hyväksyä omaa mahdollisesti poikkeavaa seksuaalisuuttaan.

Olen tässä viime aikoina päässyt seuraamaan sitä, kun lapset leikkivät. Useimmat ovat jo lapsina päässeet kokeilemaan naapurin lasten, omien sisarusten ja vanhempien kanssa mitä tapahtuu, jos sanoo tai tekee sitä tai tätä – välillä aikuisen näkökulmasta aika ilkeästikin. Aivot ovat oppiva järjestelmä, ja sosiaalinen vuorovaikutuskin pitää oppia. Pikku hiljaa kasvaessaan lapsi oppii (sen), minkälaiset teot pahoittavat toisen mielen ja minkälaiset ovat kivaa leikkiä.

Kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta oppia elämässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Jotkut kasvavat tiukan autoritäärisessä perheessä,  tai ovat ympäristössään muiden lasten kiusaamia. Toiset kasvavat seudulla, jossa ei pahemmin ole muita lapsia, joiden kanssa oppia sosiaalisia taitoja. Joidenkin lasten vanhemmat eivät ehdi nähdä vaivaa auttaa lasta luomaan sosiaalisia kontakteja. Myös synnynnäisesti heikommat kyvyt tunnistaa muiden ihmisten tunteita (esim. asperger- ja autismispektrillä oleva lapset) vaikeuttavat näiden taitojen oppimista.

Valitettavasti sosiaalisia taitoja ei ole mahdollista oppia ilman, että joskus erehtyy – mahdollisesti montakin kertaa. Jos niitä ei pääse oppimaan lapsena, on ne valitettavasti pakko opetella aikuisena. Opetteluun kuuluu se, että uskaltaa kokeilla uutta, vaikka välillä epäonnistuukin.

Sosiaalinen taitamattomuus ilmenee kyvyttömyytenä ymmärtää kaikkia niitä nyansseja, joita ihmiset lukevat puheeseen, tekstiin tai toimintaan. Tällainen ihminen antaa tahtomattaan runsaasti aseita, joilla hänet voidaan saattaa naurunalaiseksi.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Aloitetaan vaikka sillä, ettei leimata puutteessa olevia miehiä surkimuksiksi, tai näiden yrityksiä  toteuttaa itseään seksuaalisesti säälittäviksi. Horsmalahdenkin mainitsema iskutaitureiden yhteisö on synnyttänyt, joitakin varsin hyvin kirjoja henkilökohtaiseen kehittymiseen (esim. Neil Strauss: The rules of the Game), jotka opettavat mm. henkilökohtaista hygieniaa ja sitä kuinka lähestyä tuntemattomia ihmisiä kaupungilla (sukupuolesta riippumatta).

Me lasten vanhemmat voisimme myös pysähtyä ja muistaa, että lapsen sosiaalinen kehitys vaatii sitä, että lapsella on joku jonka kanssa uskaltaa kokeilla ja välillä erehtyä tekemään jotain loukkaavaakin. Osittain siksi lapset usein saattavat sanoa tai tehdä jotain meitä vanhempia loukkaavaa. Kiusaamisen ja hauskan kiusoittelun ero on veteenpiirretty viiva, jonka tunnistamaan oppiminen vaatii paljon harjoitusta.

ps. arvelen, että tämäkin keskustelu tuo esille niitä, jotka haluavat pönkittää omaa egoaan mollaamalla puutteessa eläviä miehiä tai näiden puolustajia.

Prekariaatti

Kirjoitin pari päivää sitten yhteiskunnan muutoksesta ja siitä, miten tämä on tehnyt sosiaaliturvajärjestelmästämme vanhentuneen (Sosiaaliturva ja yhteiskunnallinen murros).

Lilja Tamminen kirjoittaa prekariaatin ongelmista hyvin blogissaan

Tilapäistö joutuu elämään jatkuvassa epävarmuuden ja pärjäämisen huolen kanssa, koska ansiotulot voivat arvaamattomasti vaihdella tai loppua kokonaan. Työttömyys- ja sosiaaliturvat eivät ole kunnolla suunniteltuja tällaisille arvaamattomissa taloudellisissa olosuhteissa eläville, koska tukijärjestelmät olettavat ihmisillä olevan melko tasaiset tulot jotka joko ovat tai eivät ole. Tukijärjestelmien reaktiokyvyissäkin on paljon parannettavaa. Työttömyyskorvauksia hakiessa voi joutua kuukausia kestävään paperisotaan työvoimatoimiston ja KELA:n kanssa ennenkuin korvauksia heruu penniäkään

On aika päivittää sosiaaliturvajärjestelmämme vastaamaan nykyisen yhteiskuntamme haasteisiin. Perustulo olisi hyvä askel kohti järjestelmää, joka takaa turvaverkon myös heikoimmassa asemassa oleville.

Pakkoruotsi (ja -suomi)

Suomessa tehtiin vuonna 1970 valtakunnallinen poliittinen koe. Silloin aloitettiin vaiheittainen siirtyminen peruskoulujärjestelmään. Koko maa oli peruskoulujärjestelmässä mukana, kun Helsinki siirtyi järjestelmään vuonna 1978. Peruskoulu-uudistuksessa oli monia hyviä puolia; Pisa-tilastot osoittavat, että suomalaiset koululaiset pärjäävät koulussa varsin hyvin muun maailman koululaisiin verrattuna. 


Mutta palataan siihen poliittiseen kokeeseen. Peruskoulu-uudistuksen myötä nimittäin pakollinen toisen kotimaisen kielen opetus ulotettiin kaikkiin lapsiin. Tätä aiemmin ruotsia (tai suomea) oli ollut pakko opiskella vain niiden, jotka menivät oppikouluun. Siis toista kotimaista opiskelivat vain ne, joita koulutettiin virkamiehiksi, papistoon ja muihin yhteiskunnallisiin johtotehtäviin. Vielä vuonna 1950 ylioppilaita tuli vain noin 4000 vuodessa. (En valitettavasti löytänyt tarkkoja tietoja 60-luvulta). 

Kaksikielisessä Suomessa on pitkään ollut skismaa kielipolitiikasta. suomenkielen vahvaa asemaa voi kiittää osaltaan 1840-luvulla levinnyttä fennomaniaksi nimettyä aatesuuntausta, jonka mukaan suomenkieli on yhtä arvokas kuin ruotsikin. Monet merkittävät fennomaanit, kuten Zacharias Topelius, J. L. Runeberg ja J. V. Snellman olivat ruotsinkielisiä. Tämän  radikalisoituneenkin liikkeen asioita syntyi ajamaan Suomalainen puolue ja sen vastavoimaksi syntyi (myös radikaali) svekomaanien liike, joka vastusti suomenkielisiä oikeuksia, jonka perillinen RKP on. 

 Vuoden 1919 kielilaki määritti Suomen kaksikieliseksi maaksi. Tulos oli kompromissi, johon pääsy ei ollut kovin helppoa. RKP toivoi ruotsinkieliselle rannikolle itsehallintoa. Vuonna 1922 säädettiin kielilaki, jossa määritettiin kansalaisten oikeus toimia viranomaisten kanssa sekä suomeksi että ruotsiksi. Kielikiistat kärjistyivät 20-luvulla ja vuoteen 1935 asti, kun Helsingin yliopiston opetus oli paljolti historiallisista syistä ruotsiksi ja opiskelijat suurelta osin suomenkielisiä. Pelissä oli se, millä kielellä opetusta annetaan ja onko ruotsinkielisillä erillisiä professuurikiintiöitä. Kiistakapula tuntuu kovin tutulta nykyajasta katsottuna – silloin samoja kiistoja käytiin tosin yliopistoissa peruskoulukysymyksen sijasta. Ilmeisesti kiistely katosi taka-alalle, kun kansainvälinen tilanne nosti merkittävämpiä uhkia taivaalle. 

Pienen historiakatsauksen jälkeen, palataan peruskoulu-uudistukseen ja nykypäivään. Vuonna 1978 yläasteen aloittaneet ovat (käsittääkseni) ensimmäinen ikäluokka, joka on kokonaisuudessaan ottanut osaa peruskouluun kuuluvaan pakolliseen toisen kotimaisen kielen opetukseen. Tämän ikäluokan käyneet ovat nyt 45-vuotiaita. Poliittisesti siis vasta nyt  merkittävä osa äänestävästä väestöstä on käynyt pakollisen toisen kotimaisen kielen opetuksen. 

Onko sattumaa, että kielikysymys on nousemassa uudestaan merkittäväksi poliittiseksi asiaksi? Vai onko kyse siitä, että 40-vuotta sitten tehtiin päätös uhkarohkeasta kielipoliittisesta kokeilusta, joka nyt on sysäämässä suomalaista yhteiskuntaa uusien kieliriitojen äänelle? 

Lisätietoja kielipolitiikan historiasta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kielipolitiikka

Sosiaaliturva ja yhteiskunnallinen murros

Poliitikoilta tuntuu jääneen huomaamatta se, että olemme siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta tietointensiiviseen yhteiskuntaan. Talouden piirissä murroksesta kertoo mm. se, että yhä pienempi osa väestöstä tekee tehdastöitä ja yhä suurempi osa on prekariaattia, lyhytaikaisissa tai osa-aikaisissa työtehtävissä. Kolmen suurimman puolueen tilanne on lohduton – kaikki kieltäytyvät näkemästä tätä muutosta. 


Sosiaaliturvajärjestelmämme on luotu yhteiskuntaan, jossa ihminen on töissä samassa tehtaassa koko elämänsä ja vain pienen paikallisen katastrofin iskiessä joutuu väliaikaisesti työttömäksi. Tämän jälkeen henkilö saa sosiaaliturvaa ja valtio etsii uuden tehtaan, johon pääsee töihin. Tällainen elämä kuuluu valitettavasti menneeseen aikaan – joskin pitkäikäisestä tehdastyöstä nauttivia on vielä riittävästi, joten muutosvastarinta on suurta. Lisäksi (esim. valmistelevat) virkamiehet pääsääntöisesti kuuluvat tähän elinikäisestä työpaikasta nauttiviin. 

Samaan aikaan halutaan edistää yrittäjyyttä, joten eri ministeriöt kehittelevät kukin omia mallejaan yrittäjien tukemiseksi. On TEKES ja aloittavan yrityksen tukiaiset – ja halutaanpa samaan soppaan lisätä vielä erillisiä tukiaisia ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen. Jokainen uusi järjestelmä tuo yhden ylimääräisen byrokratiaportaan, johon yrittäjän kannattaa kiinnittää huomionsa rahaa saadakseen. Sen sijaan että käyttäisi aikansa asiakkaidensa ongelmien ratkaisemiseen. Onko tärkeämpää, että yrittäjä ja yritys miellyttää asiakkaitaan, vai että se miellyttää valtiota? 

Uskon, että yrittäjyyteen kannustamisessa ei tarvita erityisiä kikkailuja tai merkittäviä määriä suunnattuja tukiaisia. Paljon tärkeämpää olisi se, että valtion turvaverkko toimisi myös yrittäjän ja hänen perheensä kohdalla. Yhteiskunnallinen muutos tuntuisi siis koostuvan ainakin siitä, että pätkä- ja osa-aikatyöstä on tulossa pysyvä osa yhteiskuntaamme. 

Tarvitsemme sosiaaliturvajärjestelmän, joka kykenee sovittamaan yhteen monta erilaista elämäntilannetta yrittäjistä, opiskelijoihin, osa-aikaisiin työntekijöihin, pätkätyöläisiin ja täysipäiväisesti työssä käyviin; yksinhuoltajiin ja ehkäpä myös osittain työkykyisiin. 

Perustulo antaa tietyn perusturvan ihmisille kaikissa elämäntilanteissa. Tarvittaessa sen lisäksi voidaan käyttää kohdennettuja sosiaaliturvan mekanismeja (kuten asumislisää, tai työkyvyttömyyslisää, tms.) mutta lähtökohtana se on oivallinen. Jokaisella suomalaisella on takuuvarma perusturva, jota ei tarvitse hakea ja odotella (epävarmuudessa) kuukausikaupalla, kun esimerkiksi työttömyys iskee. Se myös antaa yrittämään haluavalle selkänojan johon tukeutua. Mikäli alku on hankalaa tai elämässä tulee muita ongelmia vastaan, ei jää täysin tyhjän päälle. Se, jos mikä, kannustaa positiiviseen riskinottoon.