Henkilökohtainen suhteeni feminismiin

Erinäköiset keskustelut ystävien kanssa, Anna Moringin ja Michael Halilan blogikirjoitukset kirvoittivat minut kirjoittamaan kirjoituksen henkilökohtaisesta historiastani feminismin ja naisliikkeen kanssa. Kirjoitus pohjautuu omiin muistikuviini menneistä tapahtumista ja voi näin ollen sisältää asiavihreitä (niistä saa huomauttaa – se on jopa toivottavaa). Toivon, että kirjoitukseni valaisee sitä, miksi moni mies ja nainen on turhautunut naisliikkeeseen siinä määrin, että pitävät feminismiä kirosanana. Alla siis joukko muistikuvia 90-luvulta ja 2000-luvun alkupuolelta.

Oma identiteettini oli nuorena kovasti hakusessa. Julkisuudessa (ja kouluissa) esiintynyt ihmiskuva, jota kutsun feministiseksi, ei tässä auttanut. Feministisessä diskurssissa nähtiin lähes poikkeuksena mies pahantekijänä ja nainen uhrina.
Myös miehinen seksuaalisuus demonisoitiin. Koulussa poikia varoiteltiin siitä, miten seksi satuttaa tyttöjä, siinä missä tyttöjä varoiteltiin epätoivotun raskauden vaaroista. Sama toistui julkisessa keskustelussa, jossa miehen seksuaalisuus nähtiin ainoastaan negatiivisessa valossa. Nuoren miehen, jonka seksuaalinen identiteetti oli hukassa, silmissä yhteiskunnan ensisijainen viesti oli se, että sinä olet paha. Eipä auttanut sekään, että kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, jonka merkittävä osa feministisestä liikkeestä tuomitsee. En tiedä montako feministin kirjoittamaa tekstiä olen elämäni aikana lukenut, jotka tuomitsevat minun ja muiden kaltaisteni seksuaalisuuden. Liian monta kuitenkin.

90-luvun loppupuolella kuulin naispuolisilta ystäviltäni saman tarinan yhä uudestaan ja uudestaan. He olivat halunneet olleet pitkään kotona lapsensa kanssa ja tuttavapiiristä löytyi feministejä, jotka arvostelivat voimakkaasti tällaista valintaa mm. esittämällä henkilön pettävän feminismin tällä tavalla. Muistelen myös lukeneeni samanlaisia kirjoituksia silloin paljon julkisuudessa näkyneiltä naisasialiikkeen toimijoilta.

2000-luvun alkupuolella seurasin aktiivisesti myös lähtökuopissaan olleen miesliikkeen alkuaskelia. En ollut Tampereen kokouksessa mutta luin tapahtumista jälkikäteen. Minulle oli täydellisen käsittämätöntä se, että joukko aktiivisia ja äänekkäitä feministejä tuli kokoukseen häiriköimään ja puhumaan naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta. Olin täysin samaa mieltä siitä, että naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on ongelma. Sen sijaan en voinut käsittää sitä, etteivät nuo naiset halunneet antaa miesten edes puhua  miesten kokemista ongelmista tapahtumassa, joka oli sitä varten järjestetty.

Samoihin aikoihin tapahtui tämä Anna Moringinkin mainitsema jupakka, jossa vuonna 2004 useat naisjärjestöt julkaisivat kannanoton, jossa nämä kritisoivat miesten kokeman väkivallan tutkimukseen annettua tukea. Jos oikein muistan, niin saman kannanoton julkaisivat ainakin Vasemmistonaiset ja Vihreät naiset ja monet muutkin järjestöt. Se oli itselleni viimeinen niitti. En usko, että olisin erityisesti noteerannut tuota, mikäli tapahtuma olisi ollut yksittäinen.

Omasta näkökulmastani miesjärjestöt olivat pyrkineet varsin neutraalisti ja positiivisesti tekemään yhteistyötä ja tuomaan myös miesten tasa-arvo-ongelmia esille. Vastauksena tuli kylmää suihkua kylmän suihkun perään. Tämän historian valossa en ihmettele lainkaan sitä, että yhteiskunnassamme on paljon miehiä, jotka ovat pettyneet feminismiin ja naisjärjestöihin ja näiden väitteeseen siitä, että edistävät tasa-arvoa. Tasa-arvo, jota edistetään vain yhden sukupuolen kohdalla, ei ole tasa-arvoa.

Siltikin olen optimistinen. Vain viitisen vuotta myöhemmin Vihreät naiset tunnustavat perheväkivallan olevan ongelma myös miehille ja uskon vakaasti, että ainakin jotkut muut naisjärjestöt tulevat mukaan. Kansainvälisesti katsottuna tämä on oikeasti nopeaa. Monessa maassa on juututtu sukupuolten väliseen asemasotaan, joka on jo kestänyt paljon pidempään.

Aiheesta voisi jatkaa pitkäänkin, mutta ehkäpä omat käsitykseni tilanteen syistä vaativat oman tekstinsä.

Edit: Vielä huomautuksena. Tarkoitukseni ei ole esittää väitteitä siitä, miksi naisliike toimi siten kuin toimi. Tarkoitukseni on yrittää kuvata sitä, miltä tuo aikakausi näytti tasa-arvoa kannattavan ja ajavan nuoren miehen näkökulmasta. Toivon, että teksti valottaa aikakauteen liittyviä kysymyksiä edes vähän ja auttaa eri osapuolia löytämään hedelmällistä dialogia.