Euro veitsenterällä

Euron kriisi etenee kohti kaoottista valuutta-alueen purkautumista. Kriisiä on yritetty epäonnistuneesti hoitaa erilaisilla valtioiden välisillä takaus- ja tukipaketeilla. Nyt, kun koko euroalue Suomea ja Saksaa myöten on ongelmissa, on aika todeta yritysten epäonnistuneen.

Euroopan keskuspankki (EKP) teki katastrofaalisen virheen viime keväänä. Arabikevään aiheuttamasta öljyn hinnan noususta säikähtäneenä EKP aloitti rahapolitiikan kiristämisen. Euroalueen velkakriisin uuden vaiheen ajoittuminen samaan ajankohtaan ei ole sattumaa.

EKP:n rahapolitiikka on ollut liian tiukkaa jo vuodesta 2008 asti. Vuonna 2008 euroalueen nimellinen bruttokansantuote (BKT) romahti kasvu-uraltaan kymmenen prosenttia, ja tämän jälkeen kasvu on ollut merkittävästi normaalia hitaampaa. Kun aiemmin nimellinen BKT euroalueella kasvoi noin 4,5-5 % vuodessa, romahduksen jälkeen se on kasvanut alle 3 % vuodessa – ja keväällä alkaneen rahapolitiikan
kiristämisen jälkeen kasvu on hyytynyt. Rahoituskriisin keskiössä ovat ne valtiot, jotka ovat kärsineet eniten tästä tiukan rahan politiikasta.

EKP ajaa euroalueen taloutta täysillä päin seinää uskottavuuden nimissä. Nimellisen BKT:n lasku tarkoittaa sitä, että jonkun yhteiskunnassa on pakko saada vähemmän tuloja. Koska palkat eivät laske, kansatuotteen lasku näkyy kasvavana työttömyytenä ja kutistuvina verotuloina. Valtiolle tilanne on  erittäin hankala, kun koska kasvava työttömyys nostaa menoja, verotulot romahtavat ja lainojen korot nousevat, kun sijoittajat alkavat epäillä valtion lainanmaksukykyä.

Ratkaisun avaimet ovat EKP:n käsissä. Taloustieteilijä Scott Sumnerin ehdotuksen mukaisesti EKP:n mandaatiksi voidaan määrittää nimellisen BKT:n pysyvä 5 %:n kasvu-ura inflaatiotavoitteen sijaan ja aloittaa kuromalla vuoden 2008 jälkeen syntynyt vaje kiinni. Ehdotusta kannattavat monet tunnetut taloustieteilijät kuten taloustieteen nobelisti Paul Krugman. Tällöin rahapolitiikka tasaa suhdanteita
tinkimättä ennakoitavuudesta ja uskottavuudesta.

EKP:llä on monta muutakin vaihtoehtoa toimia kuin kriisivaltioiden velkapapereiden ostaminen. Kasvuodotusten luomisen lisäksi keskuspankki voi vauhdittaa nimellisen kansantuotteen kasvua esimerkiksi alentamalla rajusti korkoja, perimällä ylimääräisistä reserveistä korkoa, kuten Ruotsin keskuspankki teki vuonna 2008 alkaneessa kriisissä, ja rahamäärän kasvattamisella arvopaperiostoin, kuten Fed teki Yhdysvalloissa.

Nykyinen lama on monessa suhteessa verrannollinen 30-luvun lamaan. Molemmissa kovaan ääneen valitettiin, että rahapolitiikka on liian löysää.  ”Hyperinflaatio on ihan kohta täällä!”, huusivat talouslehdet, ja valtioilta vaadittiin tiukempaa menokuria. Hyperinflaatiota ei koskaan tullut. Sen sijaan tuli maailmaa järkyttänyt kysyntälama.

Ratkaisu lamaan löytyi 30-luvulla devalvaatiosta. Mitä nopeammin valtio irrottautui kultakannasta ja devalvoi valuuttansa, sitä nopeammin se toipui 30-luvun lamasta. Sama pätee nyt: – mitä nopeammin irroittaudumme tiukan rahan politiikasta, sitä nopeammin euroalueen talous voi palata normaalin kasvun uralle. Vaihtoehtona on naapurikansakuntien syytteleminen yhteisestä ahdingostamme. Siitäkin löytyy kokemuksia 30-luvulta.

Kaupunkisuunnittelupubin satoa

Kaupunkisuunnittelupubista on tullut säännöllinen tapahtuma. Nyt maanantaina pidetty pubitapaaminen oli järjestyksessään neljäs tai viides. Paikalla oli tänäänkin noin kymmenen hengen (Edit: parinkymmenen hengen) osanotto. Keskustelussa vilahtelivat muun muassa Kruunuvuorenrannan katumitoitukset ja niiden ositus henkilöautojen, ratikoiden ja pyöräilijöiden kesken, ratikoiden laajenemissuunnitelma ja Kisahallin parkkipaikan kohtalo.


View Parkkis in a larger map

Kisahallin parkkipaikka on kooltaan noin kolme hehtaaria – ilmaista 24h pysäköintitilaa keskellä kaupunkia. Itsekin käytin sitä parkkipaikkaa keskustaan tullessani silloin, kun liikuin autolla ja piti säästää rahaa. Tilantuhlauksena on vaikeaa keksiä keskustasta pahempaa esimerkkiä. Vertailun vuoksi Sammatintien varressa oleva sisäpihastaan kuuluisa kortteli on pinta-alaltaan yhden hehtaarin suuruinen. 
Rakentamalla kuusi asuinkerrosta sisältäviä umpikortteleita, Kisahallin parkkipaikalle mahtuisi runsaat uutta 2000 asukasta. Rahassa mitattuna tontin arvo kaupungille olisi ehkä noin 100-200 miljoonaa euroa. Helsingin seudun tieverkko säästyisi päivittäin 50-60 tuhannelta ylimääräiseltä ajetulta henkilöautokilometriltä. 

Sadistinen keskuspankki

Otetaan tänään eilisen kirjoituksen perään pieni ajatusleikki, jonka on tarkoitus antaa lukijalle käsitys nimellisen kansantulon (tai kansantuotteen) merkityksestä. Kuvitellaan taloudellisesti erinomaisessa kunnossa oleva kansakunta, jolla on sadistinen keskuspankki. Keskuspankki tiputtaa kansakunnan nimellistä kansantuotetta (ja kansantuloa) kymmenellä prosentilla nopeasti esimerkiksi puolessa vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahamääräisten transaktioiden summa vuoden aikana tippuu kymmenyksen.

Jos markkinat olisivat täydellisen kitkattomat, niin kaikki hinnat joustaisivat tuon saman kymmenen prosenttia alaspäin. Palkat ja vuokrat alenisivat, hinnat kaupoissa laskisivat ja lainanantajat ottaisivat kymmenen prosentin leikkauksen lainoihinsa. Lopputuloksena mikään ei muuttuisi, hinnat olisivat vain joustaneet sen keskuspankin kymmenyksen verran. Historiallisena kuriositeettina vuonna 1963 Suomen markan arvo satakertaistettiin suuressa rahauudistuksessa.

Mutta markkinat eivät ole täydellisiä. Palkat eivät jousta merkittävästi alaspäin länsimaissa. Suomessa 90-luvun lamassa työvoimakustannukset nousivat jokaisena lama vuotena (lähde, sivu 20). Yhdysvalloissa palkat ovat nousseet läpi vuonna 2008 alkaneen laman.

Lainat eivät myöskään jousta alaspäin – ainakaan helposti. Taloustieteessä on kaksi tutkimusaluetta, jotka valottavat tätä ongelmaa: peliteoria ja agent-principal teoria. Lainanottajalla on enemmän tietoa omasta maksukyvystään kuin lainanantajalla. Lainojen uusiksi neuvotteleminen on vaikeaa, sillä lainanottajan kannattaa valehdella kansantulon supistuessa omasta maksukyvystään ja näin saada lainanantaja suostumaan lainahelpotuksiin, vaikkei näitä tarvitsisikaan.

Kun nimellinen kansantulo laskee, niin myös palkkasumman on käytännössä pakko laskea. Teen nyt yksinkertaistavan oletuksen, että palkkasumman osuus kansantulosta pysyy vakiona. Näin ollen palkkasumma pienenee kymmenen prosenttia. Kun palkat eivät kutistu, niin palkkasumman pieneneminen tarkoittaa työttömyyden kasvua. Mikäli työttömäksi jäävät ovat satunnaisotanta työssäkäyvistä, työttömyys kasvaa Suomen olosuhteissa noin 7 prosenttiyksikköä eli työttömyyden tuplaantumista nykyisestä 7%:sta ja vajaata 200 000 uutta työtöntä. Vaikutus on 7%-yksikköä, koska Suomessa työllisyys on noin 70% työvoimasta.

Samalla valtion verotulot vähenevät ja menot kasvavat. Verotuksen epälineaarisuuksien vuoksi – esimerkiksi yritysvoittojen verotus on voimakkaasti suhdanneriippuvaa – ei ole mahdollista sanoa täsmälleen kuinka paljon, mutta voimme arvioida tulojen vähenevän noin 10%. Suomen olosuhteissa tämä tarkoittaa noin 4,5 miljardin euron pudotusta tuloihin. Samalla valtion työttömyydenhoitomenot kasvavat voimakkaasti.

Sadistinen keskuspankkimme on omalla toiminnallaan onnistunut tuplaamaan kansakuntamme työttömyysasteen noin viiteentoista prosenttiin ja luomaan valtiolle yli viiden miljardin euron vuosittaisen alijäämän. Itse kukin voi pohtia, miten tällainen talouden romahdus vaikuttaa talouteen, jossa valtio ja yksityinen sektori kärsii jo muutenkin suuresta velkaantumisesta.

Euron raunioilla?

Euroopan yhteisvaluutta luotiin 90-luvun aikana trumpettien ja fanfaarien kera. Ikävien vastarannankiiskien kriittiset lausunnot jätettiin huomiotta, olihan kyse poliittisesta projektista nostaa Euroopan Unionin painoarvo samalle tasolle Yhdysvaltojen kanssa.

Nyt runsaat kymmenen vuotta myöhemmin euron kriisi on etenemässä kohti hallitsematonta kaaosta ja valuuttaalueen purkaantumista. Ainoan suhteellisen nykyaikaisen vertailukohdan tarjoaa Neuvostoliiton rupla-alueen hajoaminen 90-luvun alussa. Vaikka yhteiskuntajärjestelmissä on isoja eroja, nykymeno ei lupaa hyvää eurolle.

Eurokriisissä on jatkuvasti keksitty uusia lääkkeitä, jotka tällä kertaa ovat riittäviä kriisin torjuntaan. Jo puolitoista vuotta sitten Jyrki Katainen julisti euromaiden ottaneen niskalenkin markkinavoimista ja kriisin taltutetuksi.

Yritykset ovat toisensa jälkeen epäonnistuneet ja kriisi on palannut markkinoille entistä pahempana. Merkittävä syy kriisitoimien epäonnistumiseen on se, että kriisin syyt on ymmärretty väärin. Uusimmat teoriat laittavat syyn joko moraalittomien etelä-eurooppalaisten harteille (oikeistolainen teoria) tai protestanttisten liikaa säästävien keski- ja pohjoiseurooppalaisten harteille (vasemmistolainen teoria).

Kaiken tämän syyttelyn keskellä kukaan ei osoita syyttävää sormea sitä instituutiota kohtaan, joka on oikeasti merkittävä syyllinen nykyiseen jamaamme – nimittäin Euroopan Keskuspankkiin.

EKP aloitti rahapolitiikan kiristämisen viime keväänä, kun euroalue vielä kärsi syvästä taantumasta. Kiristyksen syynä oli se, että bensiinin hinta oli kallistunut arabikevään tapahtumien takia. Kevään jälkeen euroalueen talouskehitys pysähtyi ja velkakriisi levisi Kreikasta, Portugalista ja Irlannista Italiaan ja Espanjaan.

Nyt kriisi on leviämässä myös loppuihin euromaihin. Viime viikolla Saksa epäonnistui 10 miljardin euron velkakirjamyynnissään katastrofaalisesti.

Palataan vielä kriisin syihin. Vuonna 2008 euroalueen nimellinen bruttokansantuote romahti kasvu-uraltaan kymmenen prosenttia ja tämän jälkeen kasvu on ollut merkittävästi normaalia hitaampaa. Kun aiemmin nimellinen BKT euroalueella kasvoi noin 4,5-5% vuodessa, romahduksen jälkeen se on kasvanut alle 3% vuodessa – ja keväällä alkaneen rahapolitiikan kiristämisen jälkeen kasvu on hyytynyt.

Nimellinen BKT on kansantaloudessa tehtävien kauppojen summa ilman inflaatiokorjauksia. Reaalinen BKT on nimellinen BKT, josta on poistettu inflaation vaikutus. Keskuspankki voi rahapolitiikallaan asettaa nimellisen BKT:n kehityksen haluamalleen tasolle, mutta ei voi vaikuttaa siihen missä suhteessa tämä kasvu nostaa reaalista kasvua ja missä suhteessa inflaatiota.

EKP ajaa siis euroalueen taloutta täysillä päin seinää. Uskottavuuden nimissä Euroopan Keskuspankki on tuhoamassa sen instituution, jonka vakautta se on asetettu valvomaan.

Yllä on kuva, joka kertoo nimellisen BKT:n kasvu maittain (lähde). On helppoa havaita, että rahoituskriisiin joutuneet maat ovat juuri niitä, jotka ovat kärsineet eniten tästä tiukan rahan politiikasta, jota EKP harjoittaa. Kriisimaissa nimellinen bruttokansantuote on vain laskenut viime vuosina.

Nimellisen bruttokansantuotteen lasku tarkoittaa sitä, että jonkun yhteiskunnassa on pakko saada vähemmän tuloja. Käytännössä länsimaissa palkat eivät laske, joten kansatuotteen lasku näkyy kasvavana työttömyytenä (esim. Espanjassa nyt 22%) ja kutistuvina verotuloina.

Valtiolle tilanne on erittäin hankala, kun kasvava työttömyys nostaa menoja, verotulot romahtavat ja lainojen korot nousevat, kun sijoittajat alkavat epäillä valtion lainanmaksukykyä.

Lääkkeiksi eurokriisissä on tarjottu seuraavia vaihtoehtoja

  1. Kriisimaat säästävät valtiontalouden menoissa ja nostavat veroja maksaakseen velkansa. Tätä on nyt yritetty huonolla menestyksellä. Jokainen voi lukea lehdistä kuinka hyvin tämä toimii. 
  2. Paremmin pärjäävät maat maksavat kriisimaiden velat. Tätäkin on yritetty näillä takausjärjestelyillä, jossa euromaat kiertoteitse lainaavat kriisimaille näiden tarvitsemat varat. Valitettavasti tämäkään ei ole toiminut. Osin siksi ettei näköpiirissä ole tilannetta, jossa kriisimaat voisivat elättää itsensä ja osin siksi, että kriisimaiden pelastusyritykset ovat lisänneet muiden euromaiden velkataakkaa ja painavat näitäkin upoksiin. Nykymenolla Saksakin uppoaa kohta. 
  3. EKP ostaa kriisimaiden velkoja taseeseensa, eli rahoittaa velat setelipainolla. Tätä on Suomessa ehdottanut esimerkiksi Osmo Soininvaara. Rahoittamisen voi tehdä joko vain kriisimaita koskien tai koko euroalueelta ostamalla. Erityisesti ensimmäisessä vaihtoehdossa ongelmaksi muodostuu moraalikato. Jos etelä-Euroopan maat, joista osa on hoitanut huonosti talouttaan, pelastetaan, niin miksi näiden maiden kannattaisi yrittää parantaa valtiontaloutta tulevaisuudessakaan? EKP kuitenkin tulee ja pelastaa. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa voi käydä niin, että EKP:n pitää ostaa velkoja niin paljon, että liikkeellä olevan rahan määrä kasvaa ja inflaatio päästä käsistä. 

Ratkaisun avaimet ovat silti EKP:n käsissä. EKP voi poistaa ne ongelmat, jotka ovat hajoittamassa euroaluetta, varmistamalla riittävän nopean nimellisen BKT:n kasvun. Ennen vuoden 2008 kriisiä euroalueen nimellinen BKT kasvoi noin 4,5-5% vuodessa, joten hyvä lähtökohta on se, että EKP ilmoittaa nostavansa nimellisen BKT:n takaisin sille trendille, jolla se oli ennen vuoden 2008 romahdusta ja jatkavansa tämän jälkeen noin 4,5-5% vuosittaista kasvutahtia.

EKP:n toimet eivät poista niitä todellisia ongelmia, joita on esimerkiksi Kreikassa tai Italiassa. Keuhkokuumeesta kärsivällä potilaalla on paremmat mahdollisuudet toipua, jos häntä ei tämän lisäksi mukiloida. Samoin Italialla ja Kreikalla on paremmat mahdollisuudet korjata maidensa ongelmat, jos EKP ei yritä mukiloida maita talouskurjuuteen.

Nykyisellä lamalla on voimakkaita yhtymäkohtia 30-luvun lamaan. Molemmissa kovaan ääneen valitettiin, että keskuspankit tekevät liian löysää rahapolitiikkaa – ”Hyperinflaatio on ihan kohta täällä” huusivat talouslehdet ja valtioilta vaadittiin tiukempaa menokuria.

Ratkaisu lamaan löytyi 30-luvulla devalvaatiosta. Mitä nopeammin valtio irrottautui kultakannasta ja devalvoi valuuttansa, sitä nopeammin se toipui 30-luvun lamasta. Sama pätee nykyaikana, mitä nopeammin irroittaudumme tiukan rahan kahleista, sitä nopeammin euroalueen talous voi palata normaalin kasvun uralle.

Vaihtoehtona on naapurikansakuntien syytteleminen siitä, kun me kaikki uppoamme syvemmälle ja syvemmälle laman syövereihin. Siitäkin löytyy hyviä kokemuksia 30-luvulta.