Moderointi

Otan käyttöön moderoinnin blogillani, koska tänne on ilmaantunut kirjoittajia, jotka eivät ymmärrä hyviä käytöstapoja. Näin alkuvaiheessa käyttämäni moderointisäännöt ovat versio Oden käyttämistä moderointisäännöistä.

1)      Blogilla sallitaan sekä blogi-isännän että vihreiden kärkeväkin arvostelu, jos se on argumentoivaa. Pelkkä solvaus ilman perustetta ei mene läpi. Sama koskee tietysti muiden keskustelijoiden solvaamista.
Olen esimerkiksi poistanut kommentin, jossa minua verrattiin vuonna 1945 äkillisesti kuolleeseen Baijerin kaupsupubin johtajaan.
2)      Jos kirjoittaja ei osaa kirjoittaa kritiikkiään ilman että joutuu turvautumaan halventaviin ilmaisuihin, teksti hylätään vaikka siinä muuten olisi sisältöäkin.
3)      Sellainen kritiikki blogiavausta tai toisia kirjoittajia kohtaan, joka perustuu väärin lukemiseen tai väärinymmärrykseen ei pääse läpi.
4)      Kirjoitus, joka sisältää ilmiselvän väärän tiedon raakataan muiden lukijoiden ajan säästämiseksi sen sijaan että ryhtyisin oikomaan sitä.
5)      Argumentti, joka on esitetty jo aiemmin, ei ansaitse tulla esitetyksi uudestaan ja uudestaan, ellei siihen ole joitain erityisiä perusteita.
6)      Ilmiselvät oman puolueen vaalimainokset voi esittää oman puolueen sivuilla.
7)      Teksti jota HS ei voisi julkaista pääkirjoitussivullaan ilman pelkoa syytteestä ei löydä julkaisukanavaa tältäkään blogilta.

Todistajalausuntojen luotettavuus

Bruce Schneier kirjoittaa todistajalausuntojen epäluotettavuudesta. Minulla on aiheesta henkilökohtaista kokemusta. Olin vuonna 2006 tutkijavaihdossa San Diegossa, Kaliforniassa ja eräänä päivänä ajoin kolaripaikan ohi. Kirjoitin siitä silloin itselleni muistiinpanon, sillä havaintoni muistikuvieni muuttumisesta olivat kiintoisia. Kyseinen blogiteksti on alla toisinnettuna kokonaisuudessaan. Oma havaintoni tukee käsitystä siitä, että silminnäkijätodistukset ovat epäluotettavia. Mielemme luo tarinan sinnekin, jossa on vain muutama sirpaleinen havainto täyttäen tyhjät kohdat ja tarvittaessa muuttaen muistikuvia, jotta tarinassa on jotain järkeä.

Ajoin tänään onnettomuuspaikan ohi. Se sai ajattelemaan montaa asiaa, mm. sitä että pitää mennä SPR:n ensiapukurssille kun Suomeen palaa. Ajatus siitä, että olisi ensimmäinen ihminen onnettomuuspaikalla ei olekaan enää kaukainen. Olin arvioni mukaan melkein onnettomuuspaikan kohdalla, kun se tapahtui. Huomasin myös taas, kuinka aivot pyrkivät luomaan toimivan tarinan eivätkä kaihda uusien muistikuvien luomista sen edistämiseksi. 


Ensin faktat. 


Tulin rampilta moottoritielle ja melkein itse vaihdoin kaistaa yhden harmaan auton päälle. Se nimittäin oli suoraan ison lava-auton puskurissa kiinni, joka oli rinnallani, enkä huomannut sitä taaksepäin vilkaisulla. Rampilla, josta tulen motarille on aikaa vaihtaa kaistaa ehkä 200 metriä, jonka jälkeen ramppi poistuu takaisin pois moottoritieltä. Hidastin, jotta lava-auto pääsi ohitseni ja valmistauduin vaihtamaan kaistaa ja katsoin vielä uudestaan ja onnekseni huomasin sen harmaan auton ja päästin senkin ohitseni. 


Matka alamäkeen jatkui ehkä vajaan puoli kilometriä, kun yhtäkkiä kaikki autot hidastavat niin voimakkaasti, että hyvä ettei jarrutuksissa tullut lisäonnettomuuksia. Ihmettelen, mistä on kysymys, osa autoilijoista vaihtaa vasemmanpuolisille kaistoille, joten oletan että hitaampi kaista on tukossa. Sitten näen kyljellään olevan auton. Noin kymmenen autoilijaa on pysähtynyt pientareelle. Ainakin yksi nainen juoksee kohti kyljellään olevaa autoa. Joku poistuu omasta autostaan. Ensimmäinen auttaja on juuri ehtinyt auton kohdalle ja ryhtyy kiskomaan velton näköistä ilmeisesti naispuolista ihmistä autosta pois. 


Mietin pysähtyäkö paikalle auttamaan, mutta totean, että paikalla on jo riittävästi ihmisiä. Ainakin kymmenen ja olisin luultavimmin vain tiellä. 


Nuo asiat siis uskon nähneeni sellaisenaan. Sitten aivoni alkoivat ajattelemaan. Sitten huomasin, kuinka aivoni rupesivat rakentamaan tarinaa niistä palasista, jotka olin nähnyt ja täydentämään niitä palasia, joita en ollut nähnyt. Esimerkiksi aivoni yrittivät yhdistää tuon autosta pois nousevan ja juoksevan naisen samaksi henkilöksi. Samoin juokseva henkilö ja se, joka veti naisen pois onnettomuusautosta yritettiin yhdistään samaksi henkilöksi. Kaikella todennäköisyydellä kuitenkin nämä ovat kolme täysin erillistä henkilöä ottaen huomioon, että kuljin paikan ohi autolla.


Vastaavasti ensimmäinen mielikuvani on se, että kyljellään olevasta autosta olisi kiskottu pois ihminen ikkunan kautta. Kuitenkin mielikuva siitä asennosta, jossa kiskominen tapahtui tarkoittaa sitä, ettei tämä voinut tapahtua sivuikkunoista. Mieleni siis yritti luoda päähäni mielikuvaa siitä, että kiskominen olisi tapahtunut kattoikkunan kautta. Näin tätä kirjoittaessa mieleeni juolahtaa toinenkin vaihtoehto; tuulilasi. Tai ehkäpä muistan auton asennon, tai paikan väärin ja nainen kiskottiin ulos sivuikkunasta. Tai ehkäpä en huomannut toista onnettomuusautoa ja nainen kiskottiin ulos tästä autosta, eikä tuosta kyljellään olevasta. Tai ehkäpä nainen oli jo saatu ulos autosta, kun näin hänet ja koko mielikuva siitä, että hänet kiskotaan ulos autosta oli mielikuvitukseni tuotetta. 


Tämän jälkeen en ihmettele, että luotettava ihmistodistaja on jossain määrin epäilyttävä käsite. Jo se, että siinä paikan päällä mieleni luodessa järjestystä, tarinaa, otin tiukan asenteen siihen että erotan toisistaan ’faktat’ ja toisaalta kehitetyn tarinan oli hyvin, hyvin vaikeaa. Ihmiselle ei ole todellakaan luontaista ajatella asioita erillisinä faktoina, muistoina, tapahtumina, vaan lisäksi tarvitaan tarina, joka yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Kuitenkin tuollaisen nopean onnettomuustilanteen näkemisessä havaintoja ei ole riittävästi, jotta ne itsessään voisivat muodostaa kokonaisuuden. Siispä mieli tekee päätelmiä siitä, mitä tapahtui ja luo tarinan sinne, missä sitä ei ollut. 


Ylläolevista muistikuvista päättelen, että aikaa onnettomuuden tapahtumisesta oli korkeintaan minuutti, luultavasti vähemmän. Tuossa ajassa paikalle ehti pysähtyä kymmenisen autoilijaa auttamaan onnettomuuteen joutuneita. Hädässä olevien auttaminen on osa amerikkalaista kulttuuria ja se näkyy myös siinä, kuinka moni pysähtyy auttamaan.

Nurinkurinen joukkoliikennesuunnittelu ja Vallilanlaakso

Helsingin valtuusto päättää tällä viikolla Vallilanlaakson joukkoliikennekadusta. Valtuusto päätti joukkoliikennekadusta jo aiemmin, mihin ELY-keskus lausui kaavan olevan yleiskaavan vastainen. Valtuuston on määrä viedä kaava uudestaan läpi ja ilmoittaa, että Helsingin näkemyksen mukaan katu on yleiskaavan mukainen. On valitettavan todennäköistä, että tätä laillisuuskysymystä puidaan vielä oikeudessa monta vuotta. Ja samalla keskisessä Helsingissä kärsitään turhaan huonosta joukkoliikenteestä.

Helsingin uusi keskusta

Hyvin toimivan joukkoliikenteen tehtävänä on palvella mahdollisimman suurta joukkoa ihmisiä, mahdollisimman tiheällä vuorovälillä ja mahdollisimman suurella nopeudella ja mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Pienet kustannukset saadaan sillä, että linjoja on mahdollisimman vähän ja linjat tarjoavat mahdollisimman suoran reitin matkustajille.

Keskinen Helsinki on kasvava keskusta. Kalasataman ja Keski-Pasilan rakentumisen myötä alueella on yhtä paljon työpaikkoja ja asukkaita kuin etelä-Helsingissäkin. Kallion, Alppiharjun, Vallilan, Pasilan ja Vanhakaupungin muodostamasta alueesta muodostuukin Helsingin uusi keskusta. Tämä tulee huomioida myös tulevaisuuden joukkoliikennejärjestelmässä.

Kaupunkisuunnitteluvirastossa on tehty aivan oikea havainto. Liikkuminen Helsingin uudessa keskustassa on monin paikoin paljon vaivalloisempaa kuin se voisi olla. Hyvänä esimerkkinä nostan sen, että Teollisuuskadun varren työpaikkoihin on niin vaikeaa päästä joukkoliikenteellä, että sinne tarvitaan valtava määrä parkkipaikkoja työntekijöitä varten. Pasilan ja Kumpulan kampuksen väliset yhteydet ovat toinen usein esille nostettu esimerkki.

Hyvä liikennesuunnittelu lähtee siitä, että tutkitaan linjastoa kokonaisuutena. Tutkitaan, mitä liikkumistarpeita ihmisillä on ja pyritään suunnittelemaan koko joukkoliikennelinjasto siten, että se palvelee näitä tarpeita mahdollisimman hyvin. Hyvin tehty työ alkaa siis siitä, että ymmärretään paremmin mitä liikkumistarpeita nykylinjasto tyydyttää hyvin ja mitkä tarpeet jäävät täyttämättä – ja tämän jälkeen sen tutkiminen, minkälainen verkko voisi ratkaista liikkumistarpeet merkittävästi nykyistä paremmin.

Linjastoa suunniteltaessa pohditaan tietenkin sitä, minkälaisia uusia yhteyksiä tarvitaan ja mihin tarkoituksiin. Joukkoliikenneyhteyksiä suunniteltaessa kannattaa huomioida se, että on erityisesti kahdenlaisia yhteyksiä. Ensisijaiset joukkoliikenneyhteydet kulkevat koko matkan reittiä, jossa ihmiset tulevat kyytiin ja johon ihmiset menevät. Hyvänä esimerkkinä nostan juuri Teollisuuskadun, jonka vieressä asuu 10-15 tuhatta asukasta ja työskentelee noin 20 tuhatta ihmistä. Toinen tyyppi on niin kutsuttu pikavuoro, jossa kulkuneuvo kulkee pitkän korpitaipaleen käytännössä pysähtymättä. Vallilanlaakso on tätä jälkimmäistä tyyppiä. Sen varrella on hyvin vähän paikkoja, joihin ihmiset ovat suurin joukoin päivittäin menossa.

Nyt ollaan päättämässä joukkoliikennekadun rakentamisesta Vallilanlaaksoon ilman, että on mitään tietoa siitä, mitä oikeastaan halutaan saavuttaa.

Toivon, että valtuusto palauttaa asian takaisin virastoon valmisteltavaksi siten, että Helsingin uuden keskustan, eli keski-Helsingin joukkoliikenneverkko suunnitellaan uudelleen. Kartoitetaan alueen joukkoliikennetarpeet ja selvitetään mitä muutoksia tarvitaan linjastoon ja joukkoliikenteelle varattuihin väyliin. Tämän jälkeen tuodaan valtuustoon päätettäväksi pari vaihtoehtoista kokonaissuunnitelmaa, joista toisessa osa liikenteestä ohjataan Vallilanlaaksoon tehtävän joukkoliikennekadun läpi ja toisessa ei. Matka Teollisuuskatua pitkin kiertäen on kokonaista 700m pidempi – matka-ajassa vajaat 2 minuuttia hyvin toimivalla joukkoliikenteellä – ja tätä kautta kulkeva linja palvelee merkittävästi suurempaa joukkoa matkustajia. (Teollisuuskadulle ja Sturenkadulle ilmiselvästi tarvitaan bussikaistat).

Tietoon perustuvaa päätöksentekoa, kiitos. Nyt ajetaan Vallilanlaakson joukkoliikennekatua sillä perusteella, että se on kiva ajatus, eikä edes vaivauduta tutkimaan onko se tarpeellinen.