Uudenvuodenlupaukset ovat tarinoita, joita kerromme itsellemme

Päätin aloittaa päivittäisen meditaatiotavan aloittaen pienestä muutaman minuutin meditaatiosta ratikkamatkalla ja rakentaen kestävyyttä pikku hiljaa vuoden aikana.

Meditaatio on mindfulnessin muodossa minulle vanhastaan tuttu. Harjoitin sitä aktiivisesti aiemmassa työpaikassani väitöskirjaa tehdessäni. Sittemmin tapa tallottiin ruuhkavuosien jalkoihin.

Mindfulnessin keskeinen ajatus on se, että aktiivisesti opettelee itse ohjaamaan omaa huomiotaan ja omaa toimintaansa sen sijaan, että välittömästi reagoisi ympäristön tuottamiin ärsykkeisiin. Tällaisesta taidosta on erittäin paljon hyötyä niin elämää täynnä olevassa lapsiperheessä kuin jatkuvasti keskeytyksiä tuovassa työelämässä. Voipa siitä olla apua siinäkin, että osaa paremmin käyttää sosiaalista mediaa työkaluna silloin, kun itse haluaa, eikä silloin kun Facebookin tai Twitterin punainen numerovalo kutsuu.

Osaan jo kuvitella mielessäni sen uuden minän, joka ei reagoi ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin vaan aktiivisesti päättää mitä asian suhteen tekee – ja tässä on juuri keskeinen vaara uuden tavan rakentamisessa. Sillä kuvitelmalla ei nimittäin ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Se on vain kaunis tarina. Ei muuta.

Todellisuus on paljon karumpi. Yhtenä päivänä ajatukseni ovat selkeitä ja meditoiminen helppoa. Toisena mikään ei saa aivoja rauhoittumaan ja meditoiminen on tuskallisen vaikeaa; äksyynnyn ihan turhaan sosiaalisessa mediassa ja annan keskusteluiden vetää minut mukaan asioihin, joihin en voi vaikuttaa.

Tämä ongelma on yleinen ja koskee meitä kaikkia. Mielemme rakentaa helposti ja luontevasti tarinan siitä helposta ja ihanasta tulevaisuudesta, joka meitä odottaa, kun olemme kovassa kunnossa, tai osaamme puhua uutta kieltä.

Into muutoksen tekemiseen ja ylläpitämiseen lopahtaa, kun todellisuus ei vastaa mielen kelaa.

Siksi oma uudenvuodenlupaukseni on tarkastella omaa ajatteluani muutosprosesseista ja yrittää tuoda siihen realismia mukaan. Muutokset ovat vaikeita eivätkä ne tapahdu kädenkäänteessä. Työ omien tavoitteiden saavuttamiseksi ei aina ole kivaa, eikä palkkiota tule joka kerta.

Hallintovalituksiin on säädettävä hoitotakuu

Hallintovalitusten aiheuttamat viiveet rakentamisessa puhuttavat taas. Helsingin Sanomat kirjoittaa valituksista, jotka koskevat Keilaniemen ja Jätkäsaaren tonttikauppoja. Itse valitusperusteeseen minulla ei tässä ole kommenttia, mutta valitusten tuomiin viiveisiin rakentamisessa pitää pystyä puuttumaan.

Toiset tarjoavat ratkaisuksi valitusoikeuden rajoittamista ja toiset taas sitä, että oikeudelle pitää antaa lisää rahaa. Valitettavasti pelkän rahan lisääminen ei useinkaan auta, jos ei toimintatapoja samalla muuteta.

Terveydenhuollossa oli 2000-luvun alussa samanlainen ongelma. Jonot kiireettömään hoitoon saattoivat olla vuosia. Sitten säädettiin hoitotakuu, joka sanoi että kaikkien pitää saada kiireetön hoito viimeistään kuudessa kuukaudessa. Jonot lyhenivät merkittävästi.

Sama pitää toteuttaa myös hallinto-oikeuden valituksille.

Säädettäköön siis laki, joka vaatii hallinto-oikeutta organisoimaan toimintansa niin, että se antaa päätöksensä lain määräämän ajan puitteissa.

Tämän lain myötä oikeuslaitoksen johto joutuisi tutkimaan sitä, miten päätöksenteko on organisoitu ja miten se uudelleenorganisoidaan niin, että valitukset voidaan ratkaista annetussa aikataulussa. Tämä voisi vaatia toiminnan uudelleenorganisoimista, lisärahaa tai molempia – joka tapauksessa oikeuslaitos päättäisi itse, mitä tarvitsee toteuttaakseen uuden velvoitteensa.

Samalla, kun valituksien käsittelyaika lyhenisi, poistuisi insentiivi tehdä turhia valituksia. Niiden merkitys on nimittäin vain päätöksen toimeenpanon hidastaminen.

Valitusten tuoma viivästyminen rakentamiseen voidaan ratkaista ja samalla säilyttää oikeusvaltion periaatteet julkisten päätösten laillisuuden tarkistamisesta oikeusteitse.