Asuinalueiden sosiaalinen sekoittuminen

Osmo Soininvaara käy hyvin blogissaan läpi asuinalueen sosiaalisen sekoittamisen hyötyjä ja kustannuksia sekä taloustieteilijän että sosiaalipoliitikon näkökulmasta. Teksti on vallan erinomainen, mutta maankäytön suunnittelijan näkökulma on tässä unohtunut.

Tekstin keskeiset huomiot ovat:

  • olisi ekonomistisella ajattelulla parempi, että pienituloisia tuettaisiin asumistuella seinien sijaan,
  • mutta hyvätuloisten ja köyhien eriytyminen omille asuinalueilleen johtaisi herkästi luokkayhteiskuntaan, jossa huonotuloisuudesta tulisi periytyvää ja sosiaalinen liikkuvuus hidastuisi. Tämä aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja samalla yhteiskunta hukkaa osan voimavaroistaan, kun köyhästä perheestä on lapsen vielä nykyistä vaikeampi nousta ylös.

Katsotaanpa ongelmaa hetkeksi maankäytön suunnittelun näkökulmasta. Meillä on viimeiset 70 vuotta rakennettu erilaisia normeja, joilla pyritään varmistamaan se, että jokainen asunto on yhtä hyvä. Urban Helsinki on koonnut erinomaisen listan tiiviin rakentamisen esteenä olevista normeista. Viranomainen päättää mm, että kaikkien pitää saada runsaasti suoraa auringonvaloa (valokulmanormi), asunnossa ei saa olla yhtään pimeitä osia (syvarunkoiset talot kielletty), pihojen pitää olla suuria ja valoisia (estetään tiiviiden kortteleiden rakentaminen), kaikkien asuntojen kylkiäisenä pitää maksaa osuus kalliista autopaikasta, jokaiseen taloon pitää rakentaa erinäköisiä yhteistiloja, jotka parantavat laatua ja nostavat kustannuksia, myös pienien asuntojen pitää olla esteettömiä ja tonttikaduilla ajoväylien leveysmitoitukset ovat valtavia suhteessa haluttuihin ajonopeuksiin.

Tavoitteena on ollut se, että kaikki asunnot olisivat yhtä hyviä. Lopputuloksena ei vaan ole ollut tämä, vaan se että asuntojen ainoana erona on asunnon sijainti. Asunnon laadun tiukka normittaminen johtaa siihen, että mitä paremmat tulot, sitä enemmän rahaa ihminen laittaa sijaintiin. Ainoana poikkeuksena tästä on ollut omakotitalorakentaminen, jossa varakas ihminen voi omalla rahallaan selvästi parantaa oman elinympäristönsä laatua.

Tämä ei olisi ongelma, jos normien höllentäminen johtaisi siihen että hyville paikoille rakennetaan sama määrä asuntoja ja asuinneliöitä kuin nytkin – mutta vain huonompia kuin nykyään.

Valitettavasti kyse ei ole tästä. Normit johtavat siihen, että keskeisille hyville paikoille rakennetaan vähemmän asuntoja kuin rakennettaisiin, jos saisi rakentaa myös vähän huonompia asuntoja. Näiden normien takia kantakaupungin uusien asuinalueiden tiiviys jää kymmeniä prosentteja siitä tehokkuudesta, jolla kantakaupungin muita osia on rakennettu. Samalla keskeisillä ja hyvillä paikoilla jää tuhansien tai kymmenien tuhansien asukkaiden asunnot rakentamatta.

Yhteiskunnalle tulee merkittäviä tappioita siitä, että hyville paikoille saadaan rakennettua selvästi vähemmän asuntoja. Tämän takia uusilla asuinalueilla on hyvin vaikeaa päästä samanlaisiin tehokkuuksiin kuin vanhoilla Katajanokan ja Punavuoren kaltaisilla alueilla.

Normien takia paljon harvemmilla on mahdollisuus asua hyvällä paikalla.

Samalla köyhemmiltä kielletään se valinta, että asuvat hyvällä paikalla vähän huonommassa asunnossa ja pakotetaan nämä valitsemaan asunto huonolla sijainnilla. Sallimalla tiiviimpi rakentaminen hyvillä paikoilla voimme samalla edistää sosiaalista sekoittumista, kun pelkän sijainnin sijasta ihmiset saisivat itse miettiä miten painottavat oman asunnonhaussaan sijaintia ja muita asunnon laatutekijöitä.

Ongelma ei ratkea sillä, että osa hyviin paikkoihin rakennetuista asunnoista rakennetaan ARA-asuntoina ja arvotaan ne onnelliset, jotka pääsevät huokeasti asumaan hyville paikoille. Ongelmana on se, että me rakennamme merkittävästi vähemmän asuntoja hyville paikoille ja peitto ei muutu suuremmaksi siitä, jos hölmöläisten tapaan leikkaamme yläpäästä palan ja ompelemme sen jalkopäähän.

Lopuksi vielä korostan sitä, että erittäin suurta tiiviyttä joka näkyy osin huonompina asuntoina kannattaa tehdä vain hyvillä ja halutuilla paikoilla. Huonoille ja ei-halutuille paikoille toteutettuna se johtaa huono-osaisen väestön entistä suurempaan keskittymiseen.

Voisiko normiohjaus siis joustaa siellä, minne suuri joukko ihmisiä kaikista tuloluokista haluaa asumaan? Helsingin tapauksessa siis erityisesti kantakaupungissa ja sen laajenemisalueilla.

3 vastausta artikkeliin ”Asuinalueiden sosiaalinen sekoittuminen

  1. Asuntopolitiikka tuhlaa isosti resursseja. Hyviä ja arvokkaita tontteja haaskataan kaupungin vuokra-asunnoille, jotka hyödyttävät kapeaa onnekasta porukkaa. Se, että hyvintoimeentulevat keskittyvät samoille alueille ei nyt varmaan ole kuitenkaan huolestuttavaa?

    Sen sijaan vähemmän arvostetut alueet kärsivät oikeasti negatiivisesta segretaatiosta. Huomio pitäiskin kohdistaa kysymykseen, miten noille alueille saadaan houkuteltua itsestään huolehtivia perheitä. Ilmeisiä vastauksia ovat panostukset laadukkaisiin ja turvallisiin kouluihin ja päiväkoteihin. Jokerina myös kunnallisveron eriyttäminen kaupunginosittain, eli siten että kantakaupungissa äyriä vähän nostettaisiin, ka vastaavasti lähiöissä sitä,reilusti pudotettaisiin.

  2. Huonommalla sijainnilla sijaitsevien asuntojen haluttavuutta lisättäisiin parhaiten rakentamalla asuntoja, joissa on laatuetuja paremmalla sijainnilla oleviin. Kuten omia pihoja, enemmän asuintilaa jne, eli omakoti- ja pientaloja. Kaikista alueista pitäisi tehdä houkuttelevia omilla vahvuuksillaan.

    Normiohjausta ei kannata poistaa halutuimmilta alueilta, koska sosiaalinen sekoittuminen on tärkeää myös muiden kuin onnellisten ARA-asujien kannalta. Parempiosaisten eristyminen omille alueilleen ei ole sen järkevämpää kuin huono-osaistenkaan.

    • Tässä ei puhuttu nyt asuntojen hallintamuotojakaumasta vaan siitä, että halutuille alueille saisi rakentaa enemmän asuntoja, vaikka osa niistä tämän seurauksena olisi vähän huonompia esimerkiksi valaistusolosuhteiltaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *