Eurooppa tarvitsee Afrikka-strategian

Kun olin lapsi, yksi maailman suuria ongelmia oli väestöräjähdys. Maailman väestö kasvoi kiihtyvällä tahdilla ja pelkona oli se, että ihmiskunta ajaa itsensä malthusilaiseen loukkuun, jossa väestö kasvaa nopeammin kuin meidän kykymme tuottaa uusia resursseja hyvään elämään. Niin ja samalla päätyisimme tuhoamaan maapallomme kyvyn elättää ihmiskuntaa ja nykyisenkaltaista lajistoa.

Maailman väestönkasvun suhteellinen huippu saavutettiin 60-luvun alussa (2,2%) ja absoluuttinen 80-luvun lopulla – lähes 90 miljoonaa asukasta vuodessa. Siitä on tultu alaspäin vähän alle 70 miljoonaan asukkaaseen vuodessa. Vuoteen 2050 mennessä kasvu tippuu alle 50 miljoonan. Edellisen kerran sellaisiin kasvulukuhin jäätiin 60-luvun taitteessa, kun Kiinassa Maon Suuri harppaus aiheutti kymmenien miljoonien nälkäkuoleman Kiinassa.

world population growth

Globaalilla tasolla väestöräjähdys saatiin lopulta aisoihin erityisesti Aasiassa tehdyn kovan työn ansiosta. Globaalit hyvät luvut kätkevät taakseen kuitenkin isoa vaihtelua. Erityisen suurta huolta herättää Afrikan väestönkasvu. Yli puolet maailman väestönkasvusta vuoteen 2050 mennessä tapahtuu Afrikassa.

regional-population-projections-centered-legend

Väestönkasvu noudattaa elintason kasvun kanssa tiettyä vahvaa logiikkaa. Kun elintaso kasvaa, lapsikuolleisuus vähenee ja väestö kasvaa räjähtävällä vauhdilla. Samalla elintason nousu näkyy viiveellä laskevana lapsimääränä, mikä lopulta hidastaa ja pysäyttää luonnollisen väestönkasvun. Osa Afrikan maista on päässyt tähän vähenevän lapsiluvun vaiheeseen, mutta kaikki eivät.

Afrikan tulevaisuus on meille eurooppalaisille erityisen tärkeää siksi, että Eurooppa ja Afrikka ovat lopulta naapurimaanosia ja kehittyneistä maista tänne on kaikkein helpoin tulla. Me voimme ottaa satoja tuhansia pakolaisia, luultavasti miljooniakin, mutta emme satoja miljoonia. Siksi Eurooppa tarvitsee Afrikka-strategian.

Meidän pitää panostaa siihen, että mahdollisimman suuri osa Afrikkaa joko pääsee jatkamaan nopean kasvun uralla tai pääsee nopean kasvun uralle. Kehitysyhteistyössä pitää panostaa niihin asioihin, jotka parantavat elinolosuhteita kotimaassa ja auttavat hidastamaan väestönkasvua. Niitä ovat ainakin (1) naisten koulutus, (2) kaupungistuminen, (3) yleisten kulkutautien torjuminen, (4) talouskasvu ja (5) ehkäisymenetelmien saatavuus ja tietoisuus niiden merkityksestä.

Lisäksi Eurooppa tarvitsee yhteisen maahanmuutto- ja työllisyyspolitiikan, joka kykenee vakuuttamaan väestön siitä, että Eurooppa selviää ja kukoistaa myös tulevaisuudessa.

Sote-valinnanvapaudesta katastrofi?

Kokoomuksen vaatimuksesta sote-uudistuksen ytimessä on valinnanvapaus ja sote-markkinoiden rakentaminen.

Sosiaali- ja terveyspalveluissa on kyse ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista. Huonosti toteutetut palvelut tarkoittavat hoitamatta jääneitä tai väärin hoidettuja potilaita, heikkenevää hyvinvointia ja/tai kasvavia kustannuksia.

Markkinat ovat erinomainen tapa tehostaa toimintaa monilla talouden osa-alueilla, jos ja vain jos markkinoilla toimivien yritysten kannustimet osataan rakentaa oikein – siis tuottamaan mahdollisimman hyvää laatua ja valitsemaan tehokkaat tavat toimia.

Sosiaali- ja terveysalalla tämä on erittäin haastava tehtävä. Hoidon maksajana on julkinen valta, toteuttajana yksityinen yritys ja yrityksen valitsee hoitoa tarvitseva henkilö. Haasteena on se, miten saada voittoa maksimoiva yritys toimimaan tehokkaasti kansakunnan hyvinvoinnin eteen. Tämä vaatii sitä, että valtion asettama maksujärjestelmä kannustaa yrityksiä oikein.

Hallituksen ehdotuksen keskiössä on se, että sote-palvelun tuottaja saa kiinteän korvauksen jokaisesta asiakkaastaan ja maksaa itse hoidon aiheuttamat kustannukset. Tämän seurauksena yritys menestyy sitä paremmin, mitä terveempiä asiakkaita tämä kykenee valikoimaan. Järjestelmä siis kannustaa kermankuorintaan.

Suurissa kaupungeissa yritys voi valikoida asiakkaitaan esimerkiksi sijoittamalla toimipisteensä asuinalueelle, jossa ihmiset ovat hyvinvoivia ja terveitä. Näin hallituksen politiikka keskittää yksityiset toimijat erityisesti niille alueille, joissa sosiaali- ja terveyspalveluita vähiten tarvitaan. Tämä on erityisen suuri ongelma suurissa kaupungeissa. 

Huono-osaisemmat alueet jäävät tässä julkisten sote-tuottajien vastuulle. Lisäksi ne joutuvat hoitamaan samalla rahamäärällä sairaampia potilaita. Voin jo etukäteen kuvitella ne lehtiotsikot, joissa revitellään sitä kuinka tehottomia julkiset sote-palvelut ovat. Todellisuudessa ongelmana on se, että valittu malli kannustaa yrityksiä valikoimaan terveet asukkaat ja jättämään sairaat asukkaat julkisen puolen hoidettavaksi.

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että oikeasti sairaiden ihmisten terveydenhoito heikkenee ja samalla järjestelmän veromuotoinen rahoituspohja murenee.

Sote-palveluiden markkinoiden rakentaminen ei ole helppoa. Tässä yksi konkreettinen ja merkittävä ongelma, joka nyt esitetyssä sote-uudistuksessa on. Sote-uudistukseen on syytä ottaa aikalisä. Valinnanvapauden kanssa on syytä edetä kokeillen ja tutkimusta hyödyntäen, jotta ymmärrämme tehtyjen muutosten vaikutukset.

Digi- ja paperivaalien turvallisuuden eroja

Aalto-yliopisto järjesti tänään seminaarin digitaalisten vaalien turvallisuudesta, jossa minäkin olin puhujana. Tässä pitämäni puhe digi- ja paperivaalien eroista.

Demokratialla ja kansakunnalla on pitkä aikajänne. Suomi on itsenäisenä kansakuntana 99-vuotias. Eduskunta ja yleiset ja yhtäläiset vaalit runsaat sata vuotta. Meidän isoisovanhempamme ovat olleet mukana rakentamassa Suomea, joka on selvinnyt monista maailman myrskyistä. Hyvinkin menestyvä demokratia kokee merkittävän haasteen ehkä kerran tai pari vuosisadassa.

Vaalit tai vallankumous

Vaalit ovat tapa valita ja vaihtaa hallitsijoita ilman vallankumousta. Tämän takia vaalien tulos pitää laskea oikein ja kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että tulos laskettiin oikein. Vallanpitäjien vaihtaminen on myös yksi tärkeä syy vaalisalaisuuden olemassaoloon. Ilman sitä hallitsija voisi kohdistaa vainoa väärin äänestäneihin. (Muita syitä on mm. se, ettei perhepiirissä, organisaatioissa tai yrityksissä voida painostaa ihmisiä äänestämään joukon tahdon mukaisesti.)

Perinteinen vaalitapa on mahdollista selittää kaikille kansalaisille. Vaalipäivänä jokaisella alueella on äänestyspaikka, jossa eri poliittiisista ryhmistä valitut vaalivirkailijat valvovat vaalin toimitusta ja toisiaan. Äänestyksen sulkeuduttua nämä virkailijat laskevat äänet ja toimittavat sekä laskun tuloksen, että sinetöidyn äänet sisältävän kuoren keskusvaalilautakuntaan. Tulokset julkistetaan ja äänet tarkastuslasketaan. Jos joku valittaa vaalivilpistä, on helppo selvittää ketkä olivat laskemassa ääniä ja hankkia näiltä lausunnot siitä, mitä ääntenlaskennassa tapahtui.

Digitaalisissa vaaleissa äänestys ja laskenta pohjautuu monimutkaisiin ohjelmistoihin ja tiedon salausta hyödyntäviin algoritmeihin, joita ymmärtää vain pieni eliitti alalla työskenteleviä. Jos joku valittaa vaalivilpistä, epäilyksiä ei ole mahdollista selvittää ja epäillys jää kytemään ihmisten mieliin.

Vaihtoehtoisesti digivaaleissa luovutaan vaalisalaisuudesta. Näin toimittiin esimerkiksi vuoden 2008 kuntavaaleissa tehdyssä vaalikokeilussa. Vaalijärjestelmä tallensi jokaisen äänestäjän henkilötiedot ja tämän antaman äänen tiedostoon, joka salattiin ja arkistoitiin. Näin vaalien tulos voitiin jälkikäteen osoittaa vääräksi. Samalla luovuttiin vaalisalaisuudesta. Hallitus pystyi halutessaan selvittämään jokaisen äänestäjän antaman äänen.

Vaalien pitää toimia myös poikkeusolosuhteissa, joissa vallassa on hallitus, joka haluaa aktiivisesti haitata itselleen epämieluisan kansanosan elämää.

Vaalit kansallisen turvallisuuden etuvartiona

Suomalaisten vaalien turvallisuus perustuu ihmisiin. Jokaisessa vaalipaikassa on virkailijoita useista puolueista. Nämä valvovat sekä äänestämään tulevia että toisiaan. He valvovat, että jokainen ääni annetaan sääntöjen mukaisesti. Vaalipaikan sulkeuduttua he laskevat annetut äänet ja valvovat toisiaan, ettei kukaan vilpillisesti muuta annettuja ääniä.

Turvallisuus perustuu siihen, että virkailijat eivät voi yhdessä sopia vaalivilpistä. He edustavat kilpailevia puolueita ja heillä on näin keskenään ristiriitaiset tavoitteet, jotka valjastetaan valvomaan vapaita vaaleja. Lisäksi kansallisen vaalin tuloksia heiluttava vaalivilppi vaatisi sitä, että vilppiä tehdään onnistuneesti sadoilla tai tuhansilla äänestyspaikoilla. Tämä vaatisi tuhansien ihmisten salaliiton – kaikista Suomen eri puolueista.

Digivaaleissa turvallisuus perustuu siihen olettamukseen, että vaalivilppiä tekevä ei pääse käsiksi järjestelmiin, joissa äänestys toteutetaan. Hyökkääjä, joka saa vaalijärjestelmät haltuunsa, voi tehdä käytännössä mitä tahansa. Nettivaaleissa tehtävät hyökkäykset ovat vielä helpompia sillä hyökkääjälle riittää, että murtautuu onnistuneesti käyttäjien huonosti suojattuihin tietokoneisiin ja kännyköihin.

Perinteisen vaalin turvallisuus on kuin puolustusta syvyydessä. Pieni haavoittuvuus tai murtuma ei johda katastrofaaliseen puolustuksen kaatumiseen. Digivaalien turvallisuus on taas luonteeltaan kuin Maginot-linja. Jos hyökkääjä löytää tiensä sen ohi, myös sota on ohi.

Lopuksi

Digivaalit tarjoavat harvinaisen vähän hyötyjä ja niillä on merkittäviä turvallisuushaittoja, jotka toteutuvat juuri silloin, kun turvallisuutta kaivataan eniten. Vaalit pitää voida käydä luotettavasti myös silloin, kun koko demokratian kohtalo on vaakalaudalla – tapahtui tämä sitten ensi vuonna, viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Siksi vaalien pitää toimia myös poikkeusolosuhteissa.

 

Suomen nykyinen vaalijärjestelmä on rakennettu toimimaan sisällissodan jälkeisessä epäluottamuksen ilmapiirissä. Siksi suomalaiset äänestävät tanskalaisten ohella maailman vapaimmissa ja luotettavimmissa vaaleissa. Ei heitetä sadan vuoden kansallista työtä hukkaan.

Muita kirjoituksia digitaalisista vaaleista:
Digivaalit vaarantavat kansallisen turvallisuuden
Mitä edustuksellisen demokratian digitalisaatio tarkoittaa? 

Mitä edustuksellisen demokratian digitalisaatio tarkoittaa?

Digitaalisaatio voisi demokratian kannalta tarkoittaa mallia, jonka perustana on virtaava demokratia (liquid democracy). Siinä kuka tahansa voi toimia päätöksenteon edustajana ja edustajan mandaatti on suoraan suhteessa siihen kuinka moni on tälle mandaatin antanut. Ihmiset voisivat halutessaan siirtää mandaatin yhdeltä ihmiseltä toiselle milloin vaan.

Kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen puolusti Hesarissa hallituksen päätöstä edistää digitaalisia vaaleja hallituksen digitalisaatio-ohjelmalla. Johtoajatuksena kirjoituksessa on se, että digitalisaatio on edistystä ja siksi vaalitkin pitää digitalisoida.

Vehviläinen ei näytä ymmärtävän sitä, mistä digitalisaatiossa on kyse.

Tietokoneiden tulon jälkeen pitkään ihmeteltiin sitä, miksi tietokoneet eivät nostaneet tuottavuutta. Syynä oli se, että organisaatiot eivät muuttaneet toimintapojaan. Tuottavuuden kasvu vaatii sitä, että toimintatavat rakennetaan uudestaan, eikä vain siirretä olemassaolevaa menetelmää tietokoneelle.

Kun AirBnB digitalisoi hotellialan, se rakensi digitaalisen alustan, jossa kuka tahansa voi vuokrata omaa asuntoaan ja loi uusia palveluita niin matkustajille kuin yöpymispaikan vuokraajillekin. Kun rakennusyhtiö rakentaa alustan, josta voi palkata (vertaisarvioituja) osaajia rakennustyömaalle, se muuttaa alan henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvaa rakennetta. Digitalisaatio on sitä, että suunnitellaan järjestelmän toiminta käyttäjän tarpeista lähtien uudestaan.

Se perinteinen vaihtoehto, jossa olemassaolevat prosessit siirretään sellaisenaan digitaalisiksi, tuottaa paljon kustannuksia ja vähän hyötyjä. Siksi tietokoneistuminen ei pitkään aikaan lisännyt tuottavuutta tai muuttanut organisaatioiden ja yhteiskunnan rakenteita. Nyt suunnitellussa vaalien sähköistämisessä on kyse juuri tästä.

Sähköinen äänestäminen on vanhanaikainen yritys digitoida varsin hyvin toimiva äänestysjärjestelmä koskematta demokratian rakenteisiin. Lopputulos on kuin paluu 90-luvulle; kallis, sisältää merkittäviä riskejä ja tuottaa vähän hyötyjä.

Mitä digitalisaatio sitten voisi tarkoittaa edustuksellisen demokratian osalta?

Virtaava demokratia (liquid democracy) on suoran demokratian malli, jossa jokainen voi käyttää omaa ääntään itse tai käyttää edustajaa, jolle antaa valtakirjan toimia puolestaan. Edustajan mandaatti (ja siis käyttämien äänien määrä) on suoraan suhteessa siihen kuinka monelta edustaja on mandaatin saanut. Mandaatin voi myös ottaa pois milloin vain, eikä ainoastaan neljän vuoden välein vaaleissa.

Virtaava demokratia kuvaesimerkki

Virtaavassa demokratiassa kukin ihminen voi halutessaan antaa jollekulle toiselle valtakirjan äänestää puolestaan – ja tämä voi puolestaan antaa valtakirjan jollekulle eteenpäin. Näin vasemmanpuolisessa kuvassa alimmaisena oikealla oleva henkilö käyttää 8 hengen ääniä päätöksenteossa. Keskimmäisessä kuvassa yksi ihminen päättää poistaa oman mandaattinsa omalta delegaatiltaan, jolloin tämä saa käyttää ääntään itse. Lopuksi tämä antaa mahdaatin uudelle henkilölle, jolloin oikealla alhaalla olevan delegaatin äänivalta nousee 9 ääneen.

Ei virtaava demokratia ole mallina valmis. Sen edistäminen vaatii tutkimusta ja ihan konkreettisten ongelmien ratkaisemista alkaen siitä tarvitseeko äänen delegoimisen olla anonyymiä, voidaanko rakentaa järjestelmä, joka sen tekee turvallisesti ja luotettavasti ja aina siihen, minkälaisia vaikutuksia virtaavalla demokratialla on yhteiskunnan toimintaan.

Paperivaalien digitoimisen sijaan Suomen kannattaa lähteä aktiivisesti kehittämään uusia demokratian tapoja. Virtaava demokratia osoittaa, että digitalisaatio tarjoaa mahdollisuuden tuoda demokratian lähemmäksi kansalaisia. Malli ei ole vielä valmis otettavaksi käyttöön, mutta sitä on syytä tutkia. Luonteva paikka kokeilulle löytyy kuntapolitiikasta, jossa tehdään asukkaita lähellä olevia päätöksiä.

Lue myös ajatuksiani sähköisten vaalien turvallisuudesta.

Asuinalueiden sosiaalinen sekoittuminen

Osmo Soininvaara käy hyvin blogissaan läpi asuinalueen sosiaalisen sekoittamisen hyötyjä ja kustannuksia sekä taloustieteilijän että sosiaalipoliitikon näkökulmasta. Teksti on vallan erinomainen, mutta maankäytön suunnittelijan näkökulma on tässä unohtunut.

Tekstin keskeiset huomiot ovat:

  • olisi ekonomistisella ajattelulla parempi, että pienituloisia tuettaisiin asumistuella seinien sijaan,
  • mutta hyvätuloisten ja köyhien eriytyminen omille asuinalueilleen johtaisi herkästi luokkayhteiskuntaan, jossa huonotuloisuudesta tulisi periytyvää ja sosiaalinen liikkuvuus hidastuisi. Tämä aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja samalla yhteiskunta hukkaa osan voimavaroistaan, kun köyhästä perheestä on lapsen vielä nykyistä vaikeampi nousta ylös.

Katsotaanpa ongelmaa hetkeksi maankäytön suunnittelun näkökulmasta. Meillä on viimeiset 70 vuotta rakennettu erilaisia normeja, joilla pyritään varmistamaan se, että jokainen asunto on yhtä hyvä. Urban Helsinki on koonnut erinomaisen listan tiiviin rakentamisen esteenä olevista normeista. Viranomainen päättää mm, että kaikkien pitää saada runsaasti suoraa auringonvaloa (valokulmanormi), asunnossa ei saa olla yhtään pimeitä osia (syvarunkoiset talot kielletty), pihojen pitää olla suuria ja valoisia (estetään tiiviiden kortteleiden rakentaminen), kaikkien asuntojen kylkiäisenä pitää maksaa osuus kalliista autopaikasta, jokaiseen taloon pitää rakentaa erinäköisiä yhteistiloja, jotka parantavat laatua ja nostavat kustannuksia, myös pienien asuntojen pitää olla esteettömiä ja tonttikaduilla ajoväylien leveysmitoitukset ovat valtavia suhteessa haluttuihin ajonopeuksiin.

Tavoitteena on ollut se, että kaikki asunnot olisivat yhtä hyviä. Lopputuloksena ei vaan ole ollut tämä, vaan se että asuntojen ainoana erona on asunnon sijainti. Asunnon laadun tiukka normittaminen johtaa siihen, että mitä paremmat tulot, sitä enemmän rahaa ihminen laittaa sijaintiin. Ainoana poikkeuksena tästä on ollut omakotitalorakentaminen, jossa varakas ihminen voi omalla rahallaan selvästi parantaa oman elinympäristönsä laatua.

Tämä ei olisi ongelma, jos normien höllentäminen johtaisi siihen että hyville paikoille rakennetaan sama määrä asuntoja ja asuinneliöitä kuin nytkin – mutta vain huonompia kuin nykyään.

Valitettavasti kyse ei ole tästä. Normit johtavat siihen, että keskeisille hyville paikoille rakennetaan vähemmän asuntoja kuin rakennettaisiin, jos saisi rakentaa myös vähän huonompia asuntoja. Näiden normien takia kantakaupungin uusien asuinalueiden tiiviys jää kymmeniä prosentteja siitä tehokkuudesta, jolla kantakaupungin muita osia on rakennettu. Samalla keskeisillä ja hyvillä paikoilla jää tuhansien tai kymmenien tuhansien asukkaiden asunnot rakentamatta.

Yhteiskunnalle tulee merkittäviä tappioita siitä, että hyville paikoille saadaan rakennettua selvästi vähemmän asuntoja. Tämän takia uusilla asuinalueilla on hyvin vaikeaa päästä samanlaisiin tehokkuuksiin kuin vanhoilla Katajanokan ja Punavuoren kaltaisilla alueilla.

Normien takia paljon harvemmilla on mahdollisuus asua hyvällä paikalla.

Samalla köyhemmiltä kielletään se valinta, että asuvat hyvällä paikalla vähän huonommassa asunnossa ja pakotetaan nämä valitsemaan asunto huonolla sijainnilla. Sallimalla tiiviimpi rakentaminen hyvillä paikoilla voimme samalla edistää sosiaalista sekoittumista, kun pelkän sijainnin sijasta ihmiset saisivat itse miettiä miten painottavat oman asunnonhaussaan sijaintia ja muita asunnon laatutekijöitä.

Ongelma ei ratkea sillä, että osa hyviin paikkoihin rakennetuista asunnoista rakennetaan ARA-asuntoina ja arvotaan ne onnelliset, jotka pääsevät huokeasti asumaan hyville paikoille. Ongelmana on se, että me rakennamme merkittävästi vähemmän asuntoja hyville paikoille ja peitto ei muutu suuremmaksi siitä, jos hölmöläisten tapaan leikkaamme yläpäästä palan ja ompelemme sen jalkopäähän.

Lopuksi vielä korostan sitä, että erittäin suurta tiiviyttä joka näkyy osin huonompina asuntoina kannattaa tehdä vain hyvillä ja halutuilla paikoilla. Huonoille ja ei-halutuille paikoille toteutettuna se johtaa huono-osaisen väestön entistä suurempaan keskittymiseen.

Voisiko normiohjaus siis joustaa siellä, minne suuri joukko ihmisiä kaikista tuloluokista haluaa asumaan? Helsingin tapauksessa siis erityisesti kantakaupungissa ja sen laajenemisalueilla.