Mitä edustuksellisen demokratian digitalisaatio tarkoittaa?

Digitaalisaatio voisi demokratian kannalta tarkoittaa mallia, jonka perustana on virtaava demokratia (liquid democracy). Siinä kuka tahansa voi toimia päätöksenteon edustajana ja edustajan mandaatti on suoraan suhteessa siihen kuinka moni on tälle mandaatin antanut. Ihmiset voisivat halutessaan siirtää mandaatin yhdeltä ihmiseltä toiselle milloin vaan.

Kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen puolusti Hesarissa hallituksen päätöstä edistää digitaalisia vaaleja hallituksen digitalisaatio-ohjelmalla. Johtoajatuksena kirjoituksessa on se, että digitalisaatio on edistystä ja siksi vaalitkin pitää digitalisoida.

Vehviläinen ei näytä ymmärtävän sitä, mistä digitalisaatiossa on kyse.

Tietokoneiden tulon jälkeen pitkään ihmeteltiin sitä, miksi tietokoneet eivät nostaneet tuottavuutta. Syynä oli se, että organisaatiot eivät muuttaneet toimintapojaan. Tuottavuuden kasvu vaatii sitä, että toimintatavat rakennetaan uudestaan, eikä vain siirretä olemassaolevaa menetelmää tietokoneelle.

Kun AirBnB digitalisoi hotellialan, se rakensi digitaalisen alustan, jossa kuka tahansa voi vuokrata omaa asuntoaan ja loi uusia palveluita niin matkustajille kuin yöpymispaikan vuokraajillekin. Kun rakennusyhtiö rakentaa alustan, josta voi palkata (vertaisarvioituja) osaajia rakennustyömaalle, se muuttaa alan henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvaa rakennetta. Digitalisaatio on sitä, että suunnitellaan järjestelmän toiminta käyttäjän tarpeista lähtien uudestaan.

Se perinteinen vaihtoehto, jossa olemassaolevat prosessit siirretään sellaisenaan digitaalisiksi, tuottaa paljon kustannuksia ja vähän hyötyjä. Siksi tietokoneistuminen ei pitkään aikaan lisännyt tuottavuutta tai muuttanut organisaatioiden ja yhteiskunnan rakenteita. Nyt suunnitellussa vaalien sähköistämisessä on kyse juuri tästä.

Sähköinen äänestäminen on vanhanaikainen yritys digitoida varsin hyvin toimiva äänestysjärjestelmä koskematta demokratian rakenteisiin. Lopputulos on kuin paluu 90-luvulle; kallis, sisältää merkittäviä riskejä ja tuottaa vähän hyötyjä.

Mitä digitalisaatio sitten voisi tarkoittaa edustuksellisen demokratian osalta?

Virtaava demokratia (liquid democracy) on suoran demokratian malli, jossa jokainen voi käyttää omaa ääntään itse tai käyttää edustajaa, jolle antaa valtakirjan toimia puolestaan. Edustajan mandaatti (ja siis käyttämien äänien määrä) on suoraan suhteessa siihen kuinka monelta edustaja on mandaatin saanut. Mandaatin voi myös ottaa pois milloin vain, eikä ainoastaan neljän vuoden välein vaaleissa.

Virtaava demokratia kuvaesimerkki

Virtaavassa demokratiassa kukin ihminen voi halutessaan antaa jollekulle toiselle valtakirjan äänestää puolestaan – ja tämä voi puolestaan antaa valtakirjan jollekulle eteenpäin. Näin vasemmanpuolisessa kuvassa alimmaisena oikealla oleva henkilö käyttää 8 hengen ääniä päätöksenteossa. Keskimmäisessä kuvassa yksi ihminen päättää poistaa oman mandaattinsa omalta delegaatiltaan, jolloin tämä saa käyttää ääntään itse. Lopuksi tämä antaa mahdaatin uudelle henkilölle, jolloin oikealla alhaalla olevan delegaatin äänivalta nousee 9 ääneen.

Ei virtaava demokratia ole mallina valmis. Sen edistäminen vaatii tutkimusta ja ihan konkreettisten ongelmien ratkaisemista alkaen siitä tarvitseeko äänen delegoimisen olla anonyymiä, voidaanko rakentaa järjestelmä, joka sen tekee turvallisesti ja luotettavasti ja aina siihen, minkälaisia vaikutuksia virtaavalla demokratialla on yhteiskunnan toimintaan.

Paperivaalien digitoimisen sijaan Suomen kannattaa lähteä aktiivisesti kehittämään uusia demokratian tapoja. Virtaava demokratia osoittaa, että digitalisaatio tarjoaa mahdollisuuden tuoda demokratian lähemmäksi kansalaisia. Malli ei ole vielä valmis otettavaksi käyttöön, mutta sitä on syytä tutkia. Luonteva paikka kokeilulle löytyy kuntapolitiikasta, jossa tehdään asukkaita lähellä olevia päätöksiä.

Lue myös ajatuksiani sähköisten vaalien turvallisuudesta.

Asuinalueiden sosiaalinen sekoittuminen

Osmo Soininvaara käy hyvin blogissaan läpi asuinalueen sosiaalisen sekoittamisen hyötyjä ja kustannuksia sekä taloustieteilijän että sosiaalipoliitikon näkökulmasta. Teksti on vallan erinomainen, mutta maankäytön suunnittelijan näkökulma on tässä unohtunut.

Tekstin keskeiset huomiot ovat:

  • olisi ekonomistisella ajattelulla parempi, että pienituloisia tuettaisiin asumistuella seinien sijaan,
  • mutta hyvätuloisten ja köyhien eriytyminen omille asuinalueilleen johtaisi herkästi luokkayhteiskuntaan, jossa huonotuloisuudesta tulisi periytyvää ja sosiaalinen liikkuvuus hidastuisi. Tämä aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja samalla yhteiskunta hukkaa osan voimavaroistaan, kun köyhästä perheestä on lapsen vielä nykyistä vaikeampi nousta ylös.

Katsotaanpa ongelmaa hetkeksi maankäytön suunnittelun näkökulmasta. Meillä on viimeiset 70 vuotta rakennettu erilaisia normeja, joilla pyritään varmistamaan se, että jokainen asunto on yhtä hyvä. Urban Helsinki on koonnut erinomaisen listan tiiviin rakentamisen esteenä olevista normeista. Viranomainen päättää mm, että kaikkien pitää saada runsaasti suoraa auringonvaloa (valokulmanormi), asunnossa ei saa olla yhtään pimeitä osia (syvarunkoiset talot kielletty), pihojen pitää olla suuria ja valoisia (estetään tiiviiden kortteleiden rakentaminen), kaikkien asuntojen kylkiäisenä pitää maksaa osuus kalliista autopaikasta, jokaiseen taloon pitää rakentaa erinäköisiä yhteistiloja, jotka parantavat laatua ja nostavat kustannuksia, myös pienien asuntojen pitää olla esteettömiä ja tonttikaduilla ajoväylien leveysmitoitukset ovat valtavia suhteessa haluttuihin ajonopeuksiin.

Tavoitteena on ollut se, että kaikki asunnot olisivat yhtä hyviä. Lopputuloksena ei vaan ole ollut tämä, vaan se että asuntojen ainoana erona on asunnon sijainti. Asunnon laadun tiukka normittaminen johtaa siihen, että mitä paremmat tulot, sitä enemmän rahaa ihminen laittaa sijaintiin. Ainoana poikkeuksena tästä on ollut omakotitalorakentaminen, jossa varakas ihminen voi omalla rahallaan selvästi parantaa oman elinympäristönsä laatua.

Tämä ei olisi ongelma, jos normien höllentäminen johtaisi siihen että hyville paikoille rakennetaan sama määrä asuntoja ja asuinneliöitä kuin nytkin – mutta vain huonompia kuin nykyään.

Valitettavasti kyse ei ole tästä. Normit johtavat siihen, että keskeisille hyville paikoille rakennetaan vähemmän asuntoja kuin rakennettaisiin, jos saisi rakentaa myös vähän huonompia asuntoja. Näiden normien takia kantakaupungin uusien asuinalueiden tiiviys jää kymmeniä prosentteja siitä tehokkuudesta, jolla kantakaupungin muita osia on rakennettu. Samalla keskeisillä ja hyvillä paikoilla jää tuhansien tai kymmenien tuhansien asukkaiden asunnot rakentamatta.

Yhteiskunnalle tulee merkittäviä tappioita siitä, että hyville paikoille saadaan rakennettua selvästi vähemmän asuntoja. Tämän takia uusilla asuinalueilla on hyvin vaikeaa päästä samanlaisiin tehokkuuksiin kuin vanhoilla Katajanokan ja Punavuoren kaltaisilla alueilla.

Normien takia paljon harvemmilla on mahdollisuus asua hyvällä paikalla.

Samalla köyhemmiltä kielletään se valinta, että asuvat hyvällä paikalla vähän huonommassa asunnossa ja pakotetaan nämä valitsemaan asunto huonolla sijainnilla. Sallimalla tiiviimpi rakentaminen hyvillä paikoilla voimme samalla edistää sosiaalista sekoittumista, kun pelkän sijainnin sijasta ihmiset saisivat itse miettiä miten painottavat oman asunnonhaussaan sijaintia ja muita asunnon laatutekijöitä.

Ongelma ei ratkea sillä, että osa hyviin paikkoihin rakennetuista asunnoista rakennetaan ARA-asuntoina ja arvotaan ne onnelliset, jotka pääsevät huokeasti asumaan hyville paikoille. Ongelmana on se, että me rakennamme merkittävästi vähemmän asuntoja hyville paikoille ja peitto ei muutu suuremmaksi siitä, jos hölmöläisten tapaan leikkaamme yläpäästä palan ja ompelemme sen jalkopäähän.

Lopuksi vielä korostan sitä, että erittäin suurta tiiviyttä joka näkyy osin huonompina asuntoina kannattaa tehdä vain hyvillä ja halutuilla paikoilla. Huonoille ja ei-halutuille paikoille toteutettuna se johtaa huono-osaisen väestön entistä suurempaan keskittymiseen.

Voisiko normiohjaus siis joustaa siellä, minne suuri joukko ihmisiä kaikista tuloluokista haluaa asumaan? Helsingin tapauksessa siis erityisesti kantakaupungissa ja sen laajenemisalueilla.

Tarina etuoikeuksista

Olipa kerran valtakunta kauan, kauan sitten. Valtakunnassa ihmiset olivat onnellisia ja hyvinvoivia. Valtakuntaa ravisti kuitenkin kriisi. Jotkut naiset puhuivat siitä, että miehet ovat etuoikeutettuja, kun näillä on oikeus äänestää. Tässä valtakunnassa nimittäin äänioikeus oli vain miehillä.

Moni mies oli hämmentynyt ja vihainen tästä väitteestä: ”Minäkö muka etuoikeutettu? Katsokaa noita rikkaita, joiden maksama mainonta antaa heille paljon enemmän valtaa kuin minulle!” Salaa he ajattelivat, että pitääkö heidän nyt vielä tästäkin luopua eivätkä lainkaan käsittäneet mistä oli puhe.

Näiden naisten tarkoituksena ei nimittäin ollut sanoa, että miesten äänioikeudessa olisi jotain väärää. Sen sijaan se, että äänioikeudesta oli tehty etuoikeus, oli väärin. Näiden radikaalien ajama äänioikeus kuului kaikille. Alas etuoikeus ja ylös tasa-arvo.

Sama väärinkäsitys vaivaa myös nykyään keskustelua tasa-arvosta ja etuoikeuksista. Minä miehenä nautin monista etuoikeuksista tässä yhteiskunnassa. Voin kävellä kadulla ilman, että minun tarvitsee pelätä turvallisuuteni puolesta; voin käydä treffeillä ilman, että minun tarvitsee olla kovin huolissani turvallisuudestani; voin kritisoida ja tuoda esille näkemyksiäni työyhteisössä ja politiikassa ja minua kuunnellaan; voin hakea työpaikkaa eikä sukupuoleni vaikuta negatiivisesti mahdollisuuksiini saada työ – päinvastoin, tutkimusten mukaan yhtä mies arvioidaan pätevämmäksi kuin yhtä pätevä nainen. (Tuohon viimeiseen muuten sortuvat yhtälailla miehet kuin naisetkin.)

Minä haluan elää maailmassa, jossa nämä eivät ole etuoikeuksia, vaan oikeuksia, jotka kuuluvat kaikille. Nykytilanne tekee maailmasta huonomman paikan meille kaikille ja tasa-arvo ei ole nollasummapeliä, jossa yhden voitto on toisen häviö. Siksi olen feministi.

ps. sama koskee myös tasa-arvokysymyksiä, joissa miehet ovat ensisijaisesti kärsivässä roolissa. Se ei kuitenkaan ollut tämän kirjoituksen aihe.

Miksi yksityisyydensuoja on tärkeää?

Nykymuotoisen yksityisyydensuojan historia alkaa 1800-luvun lopulta, kun sanomalehdet alkoivat käyttää ihmisistä otettuja valokuvia lehdissä. Vuonna 1890 Warren ja Brandeis määrittelivät yksityisyydensuojan oikeudeksi olla yksin. Edellinen kirjoitukseni herätti keskustelua yksityisyydensuojasta, sen merkityksestä ja siitä miten sitä voidaan suojella, joten hahmottelen nyt omia näkemyksiäni aiheesta. Tavoitteenani on kirjoittaa toinen teksti siitä miten yksityisyyttä voidaan suojella.

Ihminen tarvitsee yksityisyyttä voidakseen oppia uusia asioita itsestään – voidakseen tulla omaksi itsekseen. Omien uusien puolien löytäminen vaatii sellaista tilaa, jossa asiaa voi rauhassa pohtia ja selvittää. Tästä syystä anonyymit keskustelupalstat ovat tärkeitä. Esimerkkeinä voi ottaa vaikka uskonnon uhreista, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, vakaviin sairauksiin sairastuneista ja raskaaksi tulemisesta.

Ihminen tarvitsee yksityisyyttä ollakseen oma itsensä. Me kaikki toimimme eri tavoin silloin, kun olemme kotona yksin tai kun olemme julkisessa tilassa muiden valvovien silmien alla. Kotini on linnani sanoo sanonta. Koti on se paikka, jossa ihminen voi vetää kalsarit tai verkkarit jalkaan, maata epämääräisessä asennossa, tehdä asioita siksi että tuntuu siltä miettimättä sitä mitä muut asiasta ajattelisivat.

Ideat tarvitsevat yksityisyyttä. Jokainen olemassaolevan haastava uusi idea on alkuvaiheessa hauras ja huonosti määritelty. Tarvitaan aikaa ja mahdollisuus kehittää ajatusta ystävällisessä ympäristössä. Lisähuomautuksena vielä se, että ystävällinen ympäristö ei tarkoita kritiikin puutetta, vaan sitä että kritiikki on rakentavaa ja tähtää idean parantamiseen, eikä sen tyrmäämiseen.

Tyypillisesti minkä tahansa käytössä olevan toimintatavan, tieteellisen metodin tai ajatusrakennelman hyödyntämiseen on aikojen kuluessa kehittynyt lukuisa joukko erilaisia tapoja katsoa ja mitata parannusten hyötyjä. Nämä mittarit ovat tyypillisesti kehittyneet mittaamaan nimenomaan pieniä parannuksia olemassaolevaan järjestelmään ja vastaavasti uudet radikaalit ideat ratkovat ongelmia kokonaan uudella tavalla, jossa tällaisten mittarien hyöty on kyseenalainen.

Esimerkiksi nostan Internetin kehittämisen. Puhelinverkkojen kehittäminen oli jo 60-luvulla todella pitkällä. Tärkeimpinä mittareina oli mm. yhteyden luotettavuus, jossa oltiinkin todella korkealla tasolla (99,..% luotettavia). Jos Internetin kehittäjät olisivat joutuneet tekemään työtään tukeutuen puhelinverkkoja kehittävään tutkijayhteisöön – ja mittaamaan onnistumisiaan puhelinverkkojen mittareilla, ei mitään kehitystä olisi koskaan tapahtunut. Niillä mittareilla mitattuna Internet olisi ollut täysin turha raakile ainakin tänne 2000-luvulle asti.

Sen sijaan Internetin kehitys eli omaa elämäänsä yliopistojen tietojenkäsittelytieteen laitoksilla, jossa ei tarvinnut välittää siitä, mitä puhelinverkkoihmiset miettivät.

Pilliin puhaltajat ja journalistit tarvitsevat yksityisyyttä. Oli sitten kyseessä valtion tai yrityksen väärinkäytökset, niiden paljastaja tarvitsee yksityisyyttä voidakseen toimia.

Salaliitto tarvitsee yksityisyyttä oli tähtäimessä diktaattorin kukistaminen tai virkamiesten väärinkäytösten paljastaminen.

Viimeisenä vielä toistaiseksi heikommin ymmärretty asia. Jos valtio tietää (lähes) kaiken ihmisten sosiaalisista verkoista, sen on ehkä mahdollista estää uusien valtaapitäviä uhkaavien liikkeiden synty ennen kuin se ehtii syntyäkään. Liikkeiden avainhenkilöt on helppoa havaita sosiaalisista verkoista ja näiden elämää voidaan haitata monin tavoin yksityistä tietoa hyödyntäen. Käytännössä jokaisesta ihmisestä voidaan kirjoittaa elämäntarina, jossa ihminen on läpeensä paha, kun valitaan elämästä sopivat palat julkaistavaksi. Asiasta kiinnostuneet voivat lukea esimerkiksi Lior Jacob Strahilevitzin artikkelin A Social Networks Theory of Privacy.

Vastaavasti yksityisyyden suojissa voi tehdä myös pahaa. Moni ylläluetelluista asioista on sellainen, jolla voi tehdä myös pahaa. Salaliitto voi tähdätä laillisen demokraattisen vallan syrjäyttämiseen tai terroritekoon. Ihminen voi vuotaa valtiolle tai yritykselle tärkeitä salaisuuksia vieraalle vallalle.

Yksityisyydensuojan olemassaoloon on muitakin syitä. Kirjoita kommenttikenttään omat syysi.

Ruuhkamaksuista

Suhtaudun positiivisesti (mutta varauksella) ruuhkamaksujen käyttöönottoon, mutta negatiivisesti satelliittipaikannukseen. Aloitetaan suhtautumisella ruuhkamaksuihin yleensä:

  • Ruuhkamaksut ovat tutkitusti toimiva tapa vähentää ruuhkia. Niillä voidaan myös kerätä merkittäviä määriä rahaa. (+)
  • Ruuhkamaksuja vastustavat tyypilliset sellaiset ihmiset, jotka kokevat että heidän työmatkansa olisi mahdoton tai hyvin vaikea ja pitkä ilman autoa. Pk-seudulla johtuen toimivan poikittaisen (raide)liikenteen puutteesta ja väestön hajaantumisesta pitkin maita ja mantuja on paljon asukkaita, joilla ei ole toimivia joukkoliikenneyhteyksiä työhönsä. Perheelliselle on turha väittää, että esimerkiksi tunnin työmatka suuntaansa olisi ok. (-)
  • Hyvien joukkoliikenneyhteyksien ja tiiviin kaupunkirakenteen puuttuessa ruuhkamaksut koetaan, mielestäni ihan aiheellisesti, ylimääräiseksi veroksi, eikä kannusteeksi vaihtaa joukkoliikenteeseen. Tämä koskee erityisesti poikittaisia kehä-väyliä. Samasta syystä kohti Helsingin niemeä tuleviin ruuhkamaksuihin tuntemani ihmiset suhtautuvat huomattavasti positiivisemmin.

Poliittisesti ruuhkamaksujen ajaminen ilman, että pk-seudun joukkoliikenteelle tehdään radikaaleja parannuksia, on mielestäni järjetöntä. Nämä pitää koplata yhteen siten, että poikittaiset raidejärjestelmät otetaan käyttöön samaan aikaan kuin ruuhkamaksut.


Satelliittipaikannuksesta ruuhkamaksujärjestelmissä

Satelliittipaikannukseen pohjautuvaa järjestelmää ei tietääkseni ole käytössä missään päin maailmaa vielä. Softaprojektina kyse on monimutkaisesta ja kalliista järjestelmästä. Tällaisten järjestelmien alkuperäiset kustannusarviot ovat järjestäen voimakkaasti alakanttiin. Liikenneministeriön ruuhkaraportissa muistaakseni arvioitiin hintalapuksi pari, kolmesataa miljoonaa euroa. Todellinen hinta lienee siis 500-1000 miljoonaa euroa luokassa – ja sillä saadaan huonosti toimiva prototyyppijärjestelmä. Samalla hinnalla rakentaisi pk-seudulle kokonaisen poikittaisen ratikkaverkoston, joka voisi merkittävästi nostaa julkisen liikenteen osuutta.

Satelliittipaikannus vaatii ulkopaikkakuntalaisille vastaavan laitteen. Tämä lisää paineita tehdä järjestelmästä valtakunnallinen. Valtakunnallisessa järjestelmässä rahat menevät tietenkin valtion kassaan. Muistaakseni Vihreissäkin on ehdoteltu, että tällä voitaisiin korvata osa auto- ja bensaverosta. Lopputulos tästä on se, ettei Helsingin seudun ruuhkamaksusta saada lisärahaa Helsingin seudun joukkoliikenteeseen. 
Sen sijaan valtakunnallinen kilometrimaksun säätäminen paikkakunnan mukaan houkuttelisi varmasti jotain tulevaa kepulaista liikenneministeriä. Maksujärjestelmästä tulisi menetelmä siirtää rahaa kaupunkikeskuksista muualle Suomeen – sen sijaan, että se käytettäisiin julkisen liikenteen parantamiseen. 
Yksityisyydensuoja on huomattavasti pienempi ongelma kuin nuo kaksi ylläolevaa. Tietoliikennealan ammattilaisena tiedän hyvin, että on mahdollista tehdä gps-pohjainen ruuhkamaksujärjestelmä, jossa yksityisyydensuoja on otettu huomioon. Silti gps-järjestelmän käyttöönotto merkittävästi helpottaa valvontayhteiskuntaan siirtymistä nykytilanteeseen nähden. Ei tarvita kuin seuraava poliisilain uudistus, jossa poliisi pyytää valtuuksia seurata autojen liikettä.

Tämän jälkeen kaikkiin liikkeellä oleviin autojen gps-laitteisiin tehdään softapäivitys, esimerkiksi katsastuksen yhteydessä, joka lisää seurantaominaisuuden. Jos laitteissa on jokin langaton tietoliikenneyhteys, kuten GSM tai etäluettava RFID/NFC-yhteys, niin seurantadatasta saadaan käytännössä reaaliaikaista. Jos taas laitteissa ei ole mitään tällaista, niin seurantadata saadaan ainoastaan katsastuksen yhteydessä, tai kun poliisi pysäyttää auton ja lukee laitteen.

Nykytilanteessa, jos joku haluaisi pystyttään tällaisen valvontajärjestelmän, pitää tämän saada läpi eduskunnasta projekti, jolla on satojen miljoonien tai ehkä jopa miljardin hintalappu. Kun järjestelmä on käytössä, riittää softapäivitys, joka maksaa ehkä muutaman miljoonan. Tällainen menee paljon helpommin läpi yhtenä osana massiivista lakipakettia.

Itse asiassa vuoden takaisessa hallituksen esityksessä poliisilain muutoksiksi oli mukana kohta, joka salli poliisin aktivoimaan moottoriajoneuvon sisältämän paikannuslaitteen salaa ja hyödyntämään tästä saatavaa tietoa.

Mitä sitten pitäisi tehdä? 

1. Pk-seudulla tulee ottaa käyttöön ruuhkamaksut, jotka pohjautuvat halpaan ja koeteltuun tekniikkaan. Näitä voidaan käyttää Helsinkiin saapuvilla säteittäisillä moottoriteillä ja lisäksi aivan hyvin kehä I, II, ja III teillä – maksu voi kehillä olla ihan hyvin kilometripohjainen, jos sekä auton tulo, että poistuminen tieltä mitataan.

2. Laitetaan maksuista tuleva tulo Helsingin seudulle perustettavaan metropolihallintoon, joka käyttää tämän rahan etukäteen ja rakentaa poikittaisen pikaratikoihin pohjautuvan raideverkon PK-seudulle. tiederatikka, Jokeri 1, 2 ja 3, Tapiola-Espoon keskus ja Matinkylä-Suurpelto-Leppävaara maksaisi runsaat miljardi euroa ja olisi erinomainen aloitus poikittaiselle raideverkolle.

3. Lopetetaan Helsingin seudun hajaantumiskehitys muuttamalla Helsingin säteittäiset moottoritiet kaupunkibulevardeiksi ja rakennetaan kehä I:n sisäpuolelle asuntoja 250 000 asukkaalle lisää. (Tähän on olemassaolevat suunnitelmat). Luku sisältää olemassaolevat suunnitelmat runsaalle 50 000 asukkaalle kantakaupungissa.