Holhoamisesta elämänhallintaan

Tutkimus on luomassa uudenlaista kuvaa ihmisestä. Keskeisessä roolissa ovat havainnot, joiden mukaan esimerkiksi tahto on kuluva resurssi ja toinen samansuuntainen havainto, jonka mukaan kyky tehdä hyviä tulevaisuuteen katsovia päätöksiä riippuu stressitasosta.

Näille havainnoille tulee antaa keskeinen rooli, kun mietimme miten valtion tarjoamaa turvaverkkoa uudistetaan. Ei ole mitään epäilystä siitä, että turvaverkkomme kaipaa täysremonttia. Oikeastaan on jopa väärin puhua turvaverkosta, sillä järjestelmämme muistuttaa enemmän katiskaa kuin turvaverkkoa. Kun ihminen on kerran uinut kiinni verkkoon, on hänen äärimmäisen vaikeaa löytää tiensä ulos. Pyristelevä pikemminkin eksyy yhä syvemmälle katiskaan.

Työtön joutuu käyttämään kaiken henkisen energiansa siihen, että saisi ne kymmenet päivittäiset ongelmansa hoidettua – ja sosiaaliturvajärjestelmämme pääasiassa lisää näitä ongelmia. Asiointi sosiaaliviranomaisten luona aiheuttaa valtavaa stressiä, sillä koskaan ei ole mahdollista tietää minkälaisia päätöksiä sieltä on tällä kertaa tulossa. Lisäksi rahat, joita tarvitaan nyt, tulevat ehkä joskus tulevaisuudessa – ja pienet muutaman kympin lisätulot voivat aiheuttaa sen, että rahojen saaminen siirtyy kuukausia eteenpäin.

Ehkäpä merkittävin ongelma on kuitenkin siinä, että epätietoisuuden ja kafkamaisen järjestelmän kanssa taisteleminen on niin stressaavaa, että pelkästään sen takia muutenkin heikossa kunnossa oleva ihminen voi sairastua masennukseen tai työuupumukseen (tarvitsisimme oikeastaan oman nimen uupumukseen, joka seuraa sosiaaliturvaviidakon kanssa taistelemisesta).

Meidän pitäisi kysyä, kuinka monta ihmistä menettää kykynsä elämänsä hallintaan sosiaaliturva- ja terveydenhuoltojärjestelmämme takia. Kuinka moni köyhä odottaa esimerkiksi päätöstä siitä korvataanko lääkkeet, jotka ovat välttämättömiä esimerkiksi opintojen päättämiseen? Kuinka moni köyhä eksyy luomaamme sosiaaliturvaviidakkoon eikä koskaan löydä pois?

Jokainen menetetty ihminen on sekä valtava inhimillinen kärsimystarina että valtavan kallista yhteiskunnallemme. Meidän tulee uudelleenrakentaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme siten, että myös yhteiskuntamme heikoimmin pärjäävä kymmenys kykenee hallitsemaan elämäänsä ja osallistumaan täysipainoisesti yhteiskuntaamme.

Sosiaaliturvajärjestelmässämme meidän tulee siirtyä kohti perustulojärjestelmää. Oikea mittari perustulojärjestelmän hyvyydelle ei ole se, kuinka monta euroa enemmän tai vähemmän köyhät saavat rahaa – tai kuinka paljon enemmän rahaa kiertää valtion kautta. Tärkein mittari järjestelmälle on se, kuinka monta ihmistä pääsee eroon toimeentulotuen luomasta loukusta, jossa ihmisen aika ja energia kulutetaan stressaavaan luukulta luukulle juoksemiseen ja varmistetaan, ettei työnteosta saa edes lisätuloja käteen.

Terveydenhuollossa tärkeää on varmistaa, että ihmisillä on aito mahdollisuus saada hoitoa silloin kuin he sitä tarvitsevat. Siis silloin, kun ihmisellä on usein taloudellisesti tiukkaa ja jaksaminen koetuksella. Nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme on erityisesti mielenterveyteen liittyvien asioiden hoidossa hyvin raskas potilaan kannalta. Sairaus vie työkyvyn ja valtion koneisto pakottaa odottamaan kuukausia  päätöksiä siitä, korvataanko ihmisen tarvitsema hoito. Moni päätyy tässä rumbassa pysyvästi työkyvyttömäksi. Se, mitä pitäisi rakentaa tilalle, ansaitsee ihan oman tekstinsä joskus tulevaisuudessa. Valtavana haasteena on rakentaa järjestelmä, jossa terveytensä menettänyt saa tarvitsemansa hoidon, mutta joka ei nosta kustannuksia kestämättömälle tasolle. Uskon, että kykenemme paljon parempaan kuin nykyisessä järjestelmässä.

Minä – korruptoitunut poliitikko

HOK:n edustajiston vaalit ovat taas edessä – sopivasti muutamaa kuukautta ennen kunnallisvaaleja. Vaaleihin osallistuminen antaa ehdokkaalle mahdollisuuden näkyä julkisuudessa juuri ennen kunnallisvaaleja. Ei liene mitenkään huono asia kunnallisvaalien äänisaaliin kannalta. Viimeinen päivä ilmoittautua vaaleihin ehdokkaaksi on tänään.

HOK:n vaaleihin osallistumisessa olisi se mukava piirre, että voisin pyrkiä edistämään tuoreen lähiruoan saamista kauppoihin. Nykyjärjestelmässä esimerkiksi tomaatti poimitaan raakana ja kiertää tämän jälkeen
keskustukun kautta kauppaan kypsyen matkalla. Lopputuloksena on tomaatti, joka on maultaan kirpeä eikä lainkaan sellainen hedelmäisen mehukas kuin kypsänä poimittu tomaatti parhaimmillaan on. Kahviakin on turha kuvitella lähikaupasta saavansa alle 2-3 viikkoa sitten paahdettuna ja tähän mennessä siitä on ehtinyt haihtua kaikki tärkeimmät aromit. Tekemistä siis riittäisi, jos päättäisin panostaa aikaani HOK:n toimintaan.

Asiassa on kuitenkin yksi ikävä piirre. Suomalainen vähittäiskauppa on äärimmäisen voimakkaasti keskittynyt kahdelle toimijalle: Keskolle ja S-ketjulle, joista jälkimmäisen edustajistovaaleista puhutaan. Järjestelmään liittyy voimakkaasti nk. maan tapa, eli koto-suomalainen korruptio. Tässä korruptiossa päätökset eivät vääristä kilpailua niinkään siksi, että kaupan ryhmä lahjoisi rahalla suomalaisia virkamiehiä tai poliitikkoja (en kiellä, etteikö sitäkin saattaisi tapahtua). Suurempi merkitys on sillä, että poliitikot, jotka ovat päättämässä S-ryhmän asioita, ovat luonnostaan tietoisempia kyseisen kauppaketjun hyvistä puolista ja sen tarpeista – ja poliittisessa roolissaan tietävät siitä, mitä tulee tapahtumaan aiemmin kuin rivikansalaiset. Näillä tavoin ryhmä saa poliittisen kilpailuedun kilpailijoihinsa nähden vaikkei virallisesti ottaen mitään suoraa rahallista korruptiota olisikaan.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan varajäsenenä olisin suoraan päättämässä esim. kaavoista, jotka vaikuttavat HOK:n toimintaan. Ensimmäisessä lautakunnan kokouksessani päätettiin Lauttasaaren metroaseman kauppakeskuksen asemakaavasta. Kauppoja tulee kahteen kerrokseen, alempaan kerrokseen kaksi päivittäistavarakauppaa. Vasta kokouksen jälkeen jäin miettimään. ”Kaksi päivittäistavarakauppaa” – miksi? Miksi ei yksi? Tai kolme?

Olin huomaamattani osallistunut siihen rakenteellisen korruption prosessiin, jossa lähikauppoja kaavoitetaan, erityisesti parhaisiin paikkoihin, vain S-ryhmälle ja K-ryhmälle. Seuraavalla kerralla, kun lautakunnassa tulee vastaan samanlainen kaava, lupaan vähintäänkin kysellä miksi paikkaan on päätetty kaavoittaa juuri valittu määrä lähikauppoja. Samalla pitää pohtia, mitä kaavoituksessa voitaisiin tehdä sen edistämiseksi, että muillakin ruokakaupoilla olisi mahdollisuudet saada liiketiloja.

En lähde ehdolle HOK:n edustajistovaaleihin. Lähiruokaa saa edistää tällä kertaa joku muu.

Edit: Taloussanomien päivän jutussa on muiden poliitikkojen perusteluja vaaleihin lähtemiseen tai lähtemättömyyteen.

Pois asevelvollisuudesta

Kaikki tietävät, että Suomi on suuri ja harvaan asuttu maa, jolla on suurikokoinen epävakaa naapuri. Tämä luo omat erityispiirteensä puolustuksen järjestämiselle. Liberaali näkökulma on se, että pakkotyö ei kuulu liberaalin demokratian toimintatapoihin. Asevelvollisuus on pakkotyötä, eettisesti väärin, yksi merkittävistä sukupuolten tasa-arvon ongelmista (eikä pelkästään miehille) ja yhteiskunnalle taloudellisesti kallista ja tehotonta.

Kun asevelvollisuudesta sitten päätetään luopua, on aiheellista kysyä ja tutkia, mitä sitten tilalle? Tunnettuja vaihtoehtoja on kolme: palkallinen reserviarmeija, puhdas palkka-armeija ja ei armeijaa lainkaan. Valintaan vaikuttaa myös se, haluaako valtio pysyä liittoutumattomana vai liittoutua suuren sotilaallisen blokin kanssa.

Näistä vaihtoehdoista Suomen tapauksessa armeijattomuus ei ole vaihtoehto. Puhtaan palkka-armeijan avulla ilman sotilaallista liittoutumista lienee taloudellisesti mahdotonta ylläpitää riittävän suurta asevoimaa puolustamaan koko maata. Jäljelle jää palkallinen reserviarmeija, joka pohjautuu siihen, että suuri joukko jokaisesta ikäluokista rekrytoidaan varusmieskoulutukseen ja reserviin.

Kun näin rajua muutosta lähdetään puuhaamaan, pitää muistaa ettei kyse ole pelkästään taloudellisesta tai teknisestä ratkaisusta. Asevelvollisuus on, niin hyvässä kuin pahassakin, nivoutunut osaksi kulttuuriamme. Osasyy siihen, että puolustusvoimat saa älykkäitä ihmisiä houkuteltua reserviupseerikouluun on siinä, että erityisesti konservatiivisemmilla seuduilla on olemassa sosiaalinen paine siihen, että nuoret miehet menevät armeijaan ja hankkivat upseerin natsat. Tällä on mitattava vaikutus Suomen sotilaalliseen puolustuskykyyn.

Teknologian kehittyminen tuo vielä oman ulottuvuutensa keskusteluun puolustusvoimien tulevaisuudesta. Uudet aseteknologiat vievät maailmaa enevässä määrin suuntaan, jossa taistelukentällä se kriittinen rajallinen tekijä ei ole miesten määrä, vaan todella loistavasti koulutettujen erikoisosaajien ja teknologian yhdistelmä. Sotateknologia on todella kallista. Suomalaisessa varusmieskoulutuksessa päästään nykyaikaisen sotakoulutuksen kannalta kiinni lähinnä perusasioihin ja nekin taidot unohtuvat nopeasti kertausharjoituksen puutteessa. Sotaa voidaan siis käydä vähemmällä määrällä miehiä ja suuremmalla määrällä teknologiaa kuin aiemmin.

Asevelvollisuudesta pois siirtyminen pitää prosessina nähdä pragmaattisena ongelmana. Miten siirtyä uuteen järjestelmään siten, että samalla säilytämme tai parannamme kykyämme puolustaa Suomea uhkaavilta vaaroilta – ja erityisesti ennaltaehkäistä tällaisten ongelmien syntyä.

Ehdotan, että lähtökohdaksi voitaisiin ottaa seuraavanlainen järjestelmä. Lukijalle huomautan tässä vaiheessa, että tarkat reservin kokonaismäärät ovat asioita, jotka puolustusvoimien pitää itse pohtia. Tämä laskelma pohjautuu arvioon että noin 100 000 hengen reservi olisi riittävä. Lisäksi lähden siitä, että työn ja aktiivisen reservikoulutuksen yhdistäminen on pääsääntöisesti haastavaa joten aktiivinen reservivaihe tulisi olla ensisijaisesti henkilön opiskelukaudella.

Puolustusvoimat rekrytoi vuosittain noin 10 000 henkeä varusmieskoulutukseen. Nämä henkilöt ovat seuraavat 5 vuotta aktiivireservissä, jolloin kertausharjoituksia on runsaasti – ehkäpä 20-50 päivää vuodessa. Seuraavat 5 vuotta reserviläinen on varareservissä, jossa kertausharjoituksia yhä järjestetään, mutta sellaisella aikataululla, että ne on yleensä mahdollista sovittaa yhteen työn ja perheen kanssa. Yhteensä reservissä ollaan siis 10 vuotta.

Palkka maksettaisiin siten, että koulutusajalta maksetaan täyden työajan palkka, aktiivireserviajalta kunnollista palkkaa työn vaatiman ajan huomioon ottaen ja passiivireserviajalta maksettava korvaus tulisi lähinnä kertausharjoituksien päivärahoina ja palkkoina. Täysipäiväinen palkka lähtisi luonnollisesti juoksemaan välittömästi uudestaan, jos henkilö kutsutaan reservistä takaisin aktiivipalvelukseen.

Näin Suomella olisi jatkuvasti noin 50 000 sotilaan vahvuinen joukko, joka on parhaassa mahdollisessa iskukunnossa ja toinen 50 000 vahvuinen joukko, joka voidaan kutsua apuun suursodan kaltaisessa hätätilanteessa. Aktiivireservistä osa valittaisiin erillisen prosessin kautta nopean toiminnan joukkoihin, kuten nykyäänkin.

Ehdottamani järjestelmä ei ole valtiontalouden kannalta halpa. Luultavasti euromääräisesti puolustusvoimien kulut nousisivat selkeästi nykyiseen nähden. Kuitenkin kansantaloudellisesti järjestely voi olla paljon huokeampi ja parempi kuin nykyinen asevelvollisuus, johtuen esimerkiksi siitä että nyt asevelvollisuutta suorittavista merkittävä osa tekisi tuona aikana jotain muuta yhteiskuntaa hyödyttävää: opiskelevat, tekevät töitä ja niin edelleen. Siksi asevelvollisuuden lakkauttaminen ei voi olla osa valtion säästötalkoita – mutta se voi olla osa pakettia, jolla pyritään nostamaan talouskasvun edellytyksiä Suomessa.

Edit: muokkasin ehdotukseni tekstin sukupuolineutraaliksi, sillä tavoitteenani ei ole armeija, jossa harjoitetaan sukupuolisyrjintää. Kiitos huomiosta.

Kaupunkia autoilun ehdoilla vai autoilua kaupungin ehdoilla?

Helsingin suunnittelufilosofiassa uusia alueita suunnitellaan siitä lähtökohdasta, että liikenne- ja autoistumisennuste kertoo kuinka suuria automääriä alueen tieverkon tulee kestää ja kuinka paljon parkkipaikkoja alueelle tulee rakentaa. Tämä asettaa ehkäpä tärkeimmät reunaehdot sille, minkälaista kaupunkia voidaan rakentaa.

Kööpenhaminassa on päätetty tehdä kaupunkisuunnittelua toisesta lähtökohdasta. Kööpenhaminan pohjoissataman suunnittelussa lähtökohdaksi on otettu se, että tehdään aidosti tiivistä kaupunkia. Tämä tarkoittaa sitä, että liikennejärjestelmän näkökulmasta priorisoidaan vähän tilaa vaativa liikenne, eli jalankulku, pyöräily ja joukkoliikenne. Alue on suunniteltu tiiviiksi ja henkilöautoille annetaan sitten se tila, joka tiiviissä kaupungissa henkilöautoille jää. Tällä suunnitteluperiaatteella pyritään siihen, että sekä pyöräilyn että joukkoliikenteen liikkumistapaosuus olisi vähintään 33% ja autoilun korkeintaan 33%.

Nordhavn, Kööpenhamina

Tulokset puhuvat puolestaan. Pohjoissataman alue on kahden neliökilometrin suuruinen, noin kaksi kertaa Jätkäsaaren kokoinen ja suunnitelmien valossa siitä on tulossa noin 50-100% tiheämmin rakennettu alue kuin Helsingin Jätkäsaaresta. Niille, joita kaupungin talous kiinnostaa, todetaan, että jos Jätkäsaaressa olisi päästy vastaavaan rakennustiheyteen, sinne olisi tulossa noin miljoona kerrosneliötä lisää asuntoja ja toimistoja. Puoliksi ja puoliksi jaettuna tämä tarkoittaisi esimerkiksi 10 000 asukasta ja 10 000 työpaikkaa. Tuon lisärakennusoikeuden arvo olisi ollut kaupungille noin miljardi euroa. Joku Guggenheim on vain pyöristysvirhe tuohon tuhlaamiseen verrattuna.

Tärkeä syy siihen, miksi Jätkäsaaresta ei voitu rakentaa noin tiivistä kaupunginosaa on se, että Jätkäsaari on suunniteltu autoilun ehdoilla. Katumitoituksessa lähtökohtana on se, että alueen katuverkkoon pitää mahtua ruuhkautumatta niin paljon autoja kuin ennuste sanoo ja riittävästi parkkipaikkoja näille tulevaisuuden suunnitelmissa tarvituille autoille; alueen suunnittelussa tärkeimpänä kriteerinä on se, että autot saadaan mahdollisimman nopeasti suoralle ja nopealle baanalle pois alueelta.

Kööpenhaminen pohjoissatamassa sen sijaan suora valtaväylä on varattu pyörille ja joukkoliikenteelle. Autoväylät kulkevat niitä reittejä, joihin on jäänyt tilaa tiiviiltä kaupunkirakenteelta, joukkoliikenteeltä ja pyöräilyltä.

Helsingin on aika lopettaa miljardien tuhlaaminen autoväyliin ja laittaa tulevat asukkaat etusijalle.

Sadistinen keskuspankki

Otetaan tänään eilisen kirjoituksen perään pieni ajatusleikki, jonka on tarkoitus antaa lukijalle käsitys nimellisen kansantulon (tai kansantuotteen) merkityksestä. Kuvitellaan taloudellisesti erinomaisessa kunnossa oleva kansakunta, jolla on sadistinen keskuspankki. Keskuspankki tiputtaa kansakunnan nimellistä kansantuotetta (ja kansantuloa) kymmenellä prosentilla nopeasti esimerkiksi puolessa vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahamääräisten transaktioiden summa vuoden aikana tippuu kymmenyksen.

Jos markkinat olisivat täydellisen kitkattomat, niin kaikki hinnat joustaisivat tuon saman kymmenen prosenttia alaspäin. Palkat ja vuokrat alenisivat, hinnat kaupoissa laskisivat ja lainanantajat ottaisivat kymmenen prosentin leikkauksen lainoihinsa. Lopputuloksena mikään ei muuttuisi, hinnat olisivat vain joustaneet sen keskuspankin kymmenyksen verran. Historiallisena kuriositeettina vuonna 1963 Suomen markan arvo satakertaistettiin suuressa rahauudistuksessa.

Mutta markkinat eivät ole täydellisiä. Palkat eivät jousta merkittävästi alaspäin länsimaissa. Suomessa 90-luvun lamassa työvoimakustannukset nousivat jokaisena lama vuotena (lähde, sivu 20). Yhdysvalloissa palkat ovat nousseet läpi vuonna 2008 alkaneen laman.

Lainat eivät myöskään jousta alaspäin – ainakaan helposti. Taloustieteessä on kaksi tutkimusaluetta, jotka valottavat tätä ongelmaa: peliteoria ja agent-principal teoria. Lainanottajalla on enemmän tietoa omasta maksukyvystään kuin lainanantajalla. Lainojen uusiksi neuvotteleminen on vaikeaa, sillä lainanottajan kannattaa valehdella kansantulon supistuessa omasta maksukyvystään ja näin saada lainanantaja suostumaan lainahelpotuksiin, vaikkei näitä tarvitsisikaan.

Kun nimellinen kansantulo laskee, niin myös palkkasumman on käytännössä pakko laskea. Teen nyt yksinkertaistavan oletuksen, että palkkasumman osuus kansantulosta pysyy vakiona. Näin ollen palkkasumma pienenee kymmenen prosenttia. Kun palkat eivät kutistu, niin palkkasumman pieneneminen tarkoittaa työttömyyden kasvua. Mikäli työttömäksi jäävät ovat satunnaisotanta työssäkäyvistä, työttömyys kasvaa Suomen olosuhteissa noin 7 prosenttiyksikköä eli työttömyyden tuplaantumista nykyisestä 7%:sta ja vajaata 200 000 uutta työtöntä. Vaikutus on 7%-yksikköä, koska Suomessa työllisyys on noin 70% työvoimasta.

Samalla valtion verotulot vähenevät ja menot kasvavat. Verotuksen epälineaarisuuksien vuoksi – esimerkiksi yritysvoittojen verotus on voimakkaasti suhdanneriippuvaa – ei ole mahdollista sanoa täsmälleen kuinka paljon, mutta voimme arvioida tulojen vähenevän noin 10%. Suomen olosuhteissa tämä tarkoittaa noin 4,5 miljardin euron pudotusta tuloihin. Samalla valtion työttömyydenhoitomenot kasvavat voimakkaasti.

Sadistinen keskuspankkimme on omalla toiminnallaan onnistunut tuplaamaan kansakuntamme työttömyysasteen noin viiteentoista prosenttiin ja luomaan valtiolle yli viiden miljardin euron vuosittaisen alijäämän. Itse kukin voi pohtia, miten tällainen talouden romahdus vaikuttaa talouteen, jossa valtio ja yksityinen sektori kärsii jo muutenkin suuresta velkaantumisesta.