Sadistinen keskuspankki

Otetaan tänään eilisen kirjoituksen perään pieni ajatusleikki, jonka on tarkoitus antaa lukijalle käsitys nimellisen kansantulon (tai kansantuotteen) merkityksestä. Kuvitellaan taloudellisesti erinomaisessa kunnossa oleva kansakunta, jolla on sadistinen keskuspankki. Keskuspankki tiputtaa kansakunnan nimellistä kansantuotetta (ja kansantuloa) kymmenellä prosentilla nopeasti esimerkiksi puolessa vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahamääräisten transaktioiden summa vuoden aikana tippuu kymmenyksen.

Jos markkinat olisivat täydellisen kitkattomat, niin kaikki hinnat joustaisivat tuon saman kymmenen prosenttia alaspäin. Palkat ja vuokrat alenisivat, hinnat kaupoissa laskisivat ja lainanantajat ottaisivat kymmenen prosentin leikkauksen lainoihinsa. Lopputuloksena mikään ei muuttuisi, hinnat olisivat vain joustaneet sen keskuspankin kymmenyksen verran. Historiallisena kuriositeettina vuonna 1963 Suomen markan arvo satakertaistettiin suuressa rahauudistuksessa.

Mutta markkinat eivät ole täydellisiä. Palkat eivät jousta merkittävästi alaspäin länsimaissa. Suomessa 90-luvun lamassa työvoimakustannukset nousivat jokaisena lama vuotena (lähde, sivu 20). Yhdysvalloissa palkat ovat nousseet läpi vuonna 2008 alkaneen laman.

Lainat eivät myöskään jousta alaspäin – ainakaan helposti. Taloustieteessä on kaksi tutkimusaluetta, jotka valottavat tätä ongelmaa: peliteoria ja agent-principal teoria. Lainanottajalla on enemmän tietoa omasta maksukyvystään kuin lainanantajalla. Lainojen uusiksi neuvotteleminen on vaikeaa, sillä lainanottajan kannattaa valehdella kansantulon supistuessa omasta maksukyvystään ja näin saada lainanantaja suostumaan lainahelpotuksiin, vaikkei näitä tarvitsisikaan.

Kun nimellinen kansantulo laskee, niin myös palkkasumman on käytännössä pakko laskea. Teen nyt yksinkertaistavan oletuksen, että palkkasumman osuus kansantulosta pysyy vakiona. Näin ollen palkkasumma pienenee kymmenen prosenttia. Kun palkat eivät kutistu, niin palkkasumman pieneneminen tarkoittaa työttömyyden kasvua. Mikäli työttömäksi jäävät ovat satunnaisotanta työssäkäyvistä, työttömyys kasvaa Suomen olosuhteissa noin 7 prosenttiyksikköä eli työttömyyden tuplaantumista nykyisestä 7%:sta ja vajaata 200 000 uutta työtöntä. Vaikutus on 7%-yksikköä, koska Suomessa työllisyys on noin 70% työvoimasta.

Samalla valtion verotulot vähenevät ja menot kasvavat. Verotuksen epälineaarisuuksien vuoksi – esimerkiksi yritysvoittojen verotus on voimakkaasti suhdanneriippuvaa – ei ole mahdollista sanoa täsmälleen kuinka paljon, mutta voimme arvioida tulojen vähenevän noin 10%. Suomen olosuhteissa tämä tarkoittaa noin 4,5 miljardin euron pudotusta tuloihin. Samalla valtion työttömyydenhoitomenot kasvavat voimakkaasti.

Sadistinen keskuspankkimme on omalla toiminnallaan onnistunut tuplaamaan kansakuntamme työttömyysasteen noin viiteentoista prosenttiin ja luomaan valtiolle yli viiden miljardin euron vuosittaisen alijäämän. Itse kukin voi pohtia, miten tällainen talouden romahdus vaikuttaa talouteen, jossa valtio ja yksityinen sektori kärsii jo muutenkin suuresta velkaantumisesta.

Suuri taantuma, euron kriisi ja johdannaiset

Suuren taantuman yksi tärkeimmistä virstanpylväistä on Lehman Brothersin kaatuminen syyskuun 15. 2008. Pankin kaatuminen aiheutti paniikin kansainvälisillä rahamarkkinoilla. Yksi tärkeä syy paniikkiin löytyi johdannaismarkkinoilta.

Rahamarkkinoilla on viime vuosikymmeninä kehitetty monia uusia tapoja paketoida ja myydä riskiä eteenpäin. Esimerkiksi sub-prime -kriisissä kyse oli siitä, että korkean riskin asuntolainoja paketoitiin sijoittajille siten, että ykkösluokan sijoittaja sai suhteellisen matalaa korkoa, mutta oli oikeutettu saamaan rahansa ensin – ja ö-luokan sijoittaja sai korkeaa korkoa, mutta sai rahansa vasta viimeisenä. Näin riskilainoista paketoitiin sijoituksia, joista osaa pidettiin luotettavina ja osaa roskaluokan papereina. Tämä menetelmä muodostui ongelmalliseksi, kun asuntomarkkinat lähtivät laskuun ja ykkösluokan sijoittajatkin menettivät rahansa.

Miksi tämä sitten aiheutti ongelman pankki/rahoitusjärjestelmällemme?

Pankit ja muut rahalaitokset lainaavat jatkuvasti lyhytaikaisesti rahaa toisiltaan ja toisilleen. Kun tappiot räjähtivät käsiin Lehman Brothersin konkurssin myötä, kukaan ei tiennyt, mitkä muut pankit ovat menossa konkurssiin. Tämä lakkautti kertaheitolla pankkien välisen lainaamisen, mikä taasen aiheutti merkittäviä ongelmia pankeille, jotka sattuivat tarvitsemaan väliaikaista lainaa toimintansa kattamiseen.
Mikäli keskuspankit eivät olisi toimineet rivakasti, olisimme nähneet pankkien konkurssiaallon, jollaista ei olla nähty sitten 30-luvun laman. Ja pankit vievät mukanaan ison kasan yrityksiä ja asuntovelkaisia, joilla on lainaa näistä pankeista – pankkilainoissahan on usein ehto, että pankki voi irtisanoa lainan hätätilanteessa, jollaiseksi pankin konkurssi määritellään.

Tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että tärkeä syy ongelmien pahentumiseen oli se, etteivät pankit tienneet, kenellä näitä luottotappioita aiheuttavia johdannaisia on kirjoissaan. Mikäli tällaiset tiedot olisivat julkisia, olisi tilanne voinut olla toinen.

Kreikan konkurssia on verrattu Lehman Brothersiin. Käsittääkseni tämä ei johdu siitä, että luottotappiot itsessään aiheuttaisivat niin paljon tuhoa maailman rahamarkkinoilla. Ongelma johtuu siitä, että maailmassa on liikkeellä paljon luottojohdannaisia (credit default swap, eli velkajärjestelytakaus) Kreikan valtionlainoihin. Jos Kreikka jättää velkansa maksamatta, nämä johdannaiset laukeavat, eikä kukaan tiedä tarkkaan mitkä pankit tai muut rahalaitokset joutuvat maksumiehiksi. Kukin pankki tietää toki oman tilanteensa, mutta kokonaistilannetta ei tunne kukaan. Kreikan konkurssi voisi siis aiheuttaa samanlaisen rahamarkkinoiden pysähdyksen kuin Lehman Brothersin konkurssi – ja valtavan tuhon maailmanmarkkinoilla.

Voimme selvitä tästä kriisistä, mutta tämä perustavaa laatua oleva ongelma säilyy. Kun kukaan ei tiedä, keiden kontolle luottotappiot kaatuvat, kukaan ei uskalla lainata toisilleen edes lyhytaikaisesti.

Ehdotan, että Euroopan Unionissa otetaan moderni teknologia avuksi. Säädetään, että erilaisten johdannaisten kauppa tulee tapahtua julkisessa pörssissä. Lisäksi sekä maksajan, saajan, että maksuehtojen tulee olla julkista tietoa – saatavissa muodossa, joka on helposti koneen käsiteltävissä. Näin ainakin teoriassa rahamarkkinatoimijat voivat itse tutkia muiden yritysten rahalliset vastuut esimerkiksi Kreikan konkurssin kaltaisessa tilanteessa.

Euron kriisi

Euroalueen kriisi on luonteeltaan hyvin monimutkainen ongelma. Siksi on tärkeää pitää mielessä tiettyjä peruskysymyksiä. Tärkein näistä kysymyksistä on se, kärsivätkö kriisimaat (Kreikka, Irlanti ja Portugal) väliaikaisesta varojen puutteesta (ns. likviditeetin puute) vai ovatko ne maksukyvyttömiä.

Mikäli kyse on väliaikaisesta ongelmasta, nykyiset euroalueen järjestelyt ovat ratkaisu ongelmaan. Euroalueen muut maat lainaavat rahaa kriisimaille hyvää korkoa vastaan ja ajan myötä nämä maat maksavat lainat takaisin korkoineen.

Mikäli kyse taas on maksukyvyttömyydestä, on tilanne toinen. Nyt luodut mekanismit ovat tosiasiallisesti rahansiirtoa euroalueen veronmaksajilta kriisimaiden velkojille. Lisäksi samalla synnytetään mekanismi, jolla euroalueesta tulee pysyvä rahansiirtounioni. Rahaa siirretään hyvinvoivilta Keski- ja Pohjois-Euroopan euromailta huonosti pärjääville etelä-Euroopan valtioille. Ja Etelä-Euroopan valtiot tulevat pärjäämään huonosti valuuttaunionissa vielä ainakin vuosikymmeniä. Saksojen yhdistäminen osoittaa, että valuuttaunioni aiheuttaa heikommin kehittyneelle alueelle merkittäviä ongelmia – ja Saksojen kohdalla sentään unionin tuomia ongelmia kevensi poliittinen unioni, jossa tehtiin merkittäviä rahansiirtoja Itä-Saksaan. Pidän epätodennäköisenä, että Euroopan Unionin poliittinen selkäranka kestäisi moista menoa seuraavat vuosikymmenet.

Väitän, että ainakin Kreikan kohdalla kyse on maksukyvyttömyydestä. Kreikka on velkaa 150% bruttokansantuotteestaan ja velan määrä kasvaa kohisten. Lisäksi Kreikan talouden odotetaan supistuvan, mikä vielä entisestäänkin nostaa velantasoa ja hoitokuluja.

Ehdotetuilla lainamekanismeilla siis ainoastaan ostetaan aikaa, kun ajan ostamisesta ei ole hyötyä. Oikeastaan ajan pelaamisen tärkein anti on se, että yksityiset kriisimaiden velkakirjojen omistajat hankkiutuvat eroon omistuksistaan ja ne päätyvät veronmaksajien käsiin. Euroopan Keskuspankilla on tiettävästi kymmenien miljardien arvosta Kreikan valtion lainapapereita ja mahdollisesti satojen miljardien arvosta erilaisia luottojohdannaisia, jotka ovat riippuvaisia potentiaalisten kriisimaiden lainojen takaisinmaksusta. Tämäkin lasku tulee meidän maksettavaksemme.

Mistä sitten ratkaisu euroalueen ongelmiin?

Yksi vaihtoehto olisi se, että EKP ajaisi nykyistä voimakkaammin talouskasvua tukevaa rahapolitiikkaa. Tämä voisi nostaa etelä-Euroopan maat pois haitallisesta deflaatiokierteestä, mutta nostaisi inflaatiota niin Suomessa kuin Saksassakin. Tästä syystä vaihtoehto on myös poliittisesti mahdoton.

Kreikan irroittautuminen eurosta olisi katastrofi maan taloudelle, kuten useat taloustieteilijät ovat asian ilmaisseet. On todennäköistä, että osa maan pankkijärjestelmästä kaatuisi ja valtio joutuisi elämään hyvän aikaa vailla kansainvälisiä luottomarkkinoita. Silti se mahdollistaisi Kreikan talouden toipumisen ja kasvun palautumisen, mikäli Kreikan samalla tapahtuva velkajärjestely ei käynnistäisi samankaltaista maailmanlaajuista finanssikriisiä kuin Lehman Brothersin konkurssi vuonna 2008.

Mikään näistä ei näytä kovin lupaavalta. Lisää pohdintaa aiheesta seuraavissa blogauksissa. Joka tapauksessa vaihtoehdot ovat huonojen ja katastrofaalisten välillä.

Sosiaaliturva ja yhteiskunnallinen murros

Poliitikoilta tuntuu jääneen huomaamatta se, että olemme siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta tietointensiiviseen yhteiskuntaan. Talouden piirissä murroksesta kertoo mm. se, että yhä pienempi osa väestöstä tekee tehdastöitä ja yhä suurempi osa on prekariaattia, lyhytaikaisissa tai osa-aikaisissa työtehtävissä. Kolmen suurimman puolueen tilanne on lohduton – kaikki kieltäytyvät näkemästä tätä muutosta. 


Sosiaaliturvajärjestelmämme on luotu yhteiskuntaan, jossa ihminen on töissä samassa tehtaassa koko elämänsä ja vain pienen paikallisen katastrofin iskiessä joutuu väliaikaisesti työttömäksi. Tämän jälkeen henkilö saa sosiaaliturvaa ja valtio etsii uuden tehtaan, johon pääsee töihin. Tällainen elämä kuuluu valitettavasti menneeseen aikaan – joskin pitkäikäisestä tehdastyöstä nauttivia on vielä riittävästi, joten muutosvastarinta on suurta. Lisäksi (esim. valmistelevat) virkamiehet pääsääntöisesti kuuluvat tähän elinikäisestä työpaikasta nauttiviin. 

Samaan aikaan halutaan edistää yrittäjyyttä, joten eri ministeriöt kehittelevät kukin omia mallejaan yrittäjien tukemiseksi. On TEKES ja aloittavan yrityksen tukiaiset – ja halutaanpa samaan soppaan lisätä vielä erillisiä tukiaisia ensimmäisen työntekijän palkkaamiseen. Jokainen uusi järjestelmä tuo yhden ylimääräisen byrokratiaportaan, johon yrittäjän kannattaa kiinnittää huomionsa rahaa saadakseen. Sen sijaan että käyttäisi aikansa asiakkaidensa ongelmien ratkaisemiseen. Onko tärkeämpää, että yrittäjä ja yritys miellyttää asiakkaitaan, vai että se miellyttää valtiota? 

Uskon, että yrittäjyyteen kannustamisessa ei tarvita erityisiä kikkailuja tai merkittäviä määriä suunnattuja tukiaisia. Paljon tärkeämpää olisi se, että valtion turvaverkko toimisi myös yrittäjän ja hänen perheensä kohdalla. Yhteiskunnallinen muutos tuntuisi siis koostuvan ainakin siitä, että pätkä- ja osa-aikatyöstä on tulossa pysyvä osa yhteiskuntaamme. 

Tarvitsemme sosiaaliturvajärjestelmän, joka kykenee sovittamaan yhteen monta erilaista elämäntilannetta yrittäjistä, opiskelijoihin, osa-aikaisiin työntekijöihin, pätkätyöläisiin ja täysipäiväisesti työssä käyviin; yksinhuoltajiin ja ehkäpä myös osittain työkykyisiin. 

Perustulo antaa tietyn perusturvan ihmisille kaikissa elämäntilanteissa. Tarvittaessa sen lisäksi voidaan käyttää kohdennettuja sosiaaliturvan mekanismeja (kuten asumislisää, tai työkyvyttömyyslisää, tms.) mutta lähtökohtana se on oivallinen. Jokaisella suomalaisella on takuuvarma perusturva, jota ei tarvitse hakea ja odotella (epävarmuudessa) kuukausikaupalla, kun esimerkiksi työttömyys iskee. Se myös antaa yrittämään haluavalle selkänojan johon tukeutua. Mikäli alku on hankalaa tai elämässä tulee muita ongelmia vastaan, ei jää täysin tyhjän päälle. Se, jos mikä, kannustaa positiiviseen riskinottoon. 

Suomessa on merkittävä määrä työelämästä syrjäytyneitä, joista moni saa toimeentulotukea. Toimeentulotuki on tarkoitettu viimeiseksi vaihtoehdoksi, kun muita tulonlähteitä ei ole riittävästi. Valitettavasti toimeentulotuki on samalla tehty sellaiseksi, että se estää ihmistä nousemasta omilleen. Vai miltä seuraavat huomiot kuulostavat?

Jos toimeentulotukea saava löytää lyhyen työkeikan tai osa-aikatyön, joka antaa hänelle kokemusta ja voi poikia lisää töitä tulevaisuudessa, ei hän saa tästä keikasta senttiäkään lisärahaa. Jokainen euro, jonka ansaitsee, on pois toimeentulotuesta. Lisäksi tuloja arvioitaessa ei oteta huomioon kaikkia kuluja, joita työn tekemisestä syntyy. Tällöin toimeentulotuella olevan ihmisen efektiivinen veroprosentti on yli sata, eli työllä ansaittu palkka vähentää käytettävissä olevaa rahamäärää. Toimeentulotukiasiakkaat ovat pahimmassa tuloloukussa oleva ihmisryhmä. Mihin jäi se periaate, jonka mukaan jokaisesta ansaitusta eurosta pitää jäädä työn tekijän käteen rahaa.

Opiskeleminen on tärkeää ihmisen mielenterveydelle ja itsetunnolle. Se parantaa ihmisen mahdollisuuksia hankkia työtä ja ansaita elantonsa. Valitettavasti Suomessa toimeentuloasiakkaalta evätään mahdollisuus tähän. Kaikista pahinta sosiaaliturvajärjestelmän näkökulmasta on omatoiminen aktiivisuus. Esimerkiksi avoimessa yliopistossa opiskeleva ei ole oikeutettu opintotukeen eikä toimeentulotukeen.

Jos syrjäytymistä halutaan oikeasti ehkäistä, niin työttömän omasta aktiivisuudesta pitäisi palkita, ei rangaista.

Viime vuonna Suomessa toimeentulotukea sai runsaat 400 000 kotitaloutta.