Henkilökohtainen suhteeni feminismiin

Erinäköiset keskustelut ystävien kanssa, Anna Moringin ja Michael Halilan blogikirjoitukset kirvoittivat minut kirjoittamaan kirjoituksen henkilökohtaisesta historiastani feminismin ja naisliikkeen kanssa. Kirjoitus pohjautuu omiin muistikuviini menneistä tapahtumista ja voi näin ollen sisältää asiavihreitä (niistä saa huomauttaa – se on jopa toivottavaa). Toivon, että kirjoitukseni valaisee sitä, miksi moni mies ja nainen on turhautunut naisliikkeeseen siinä määrin, että pitävät feminismiä kirosanana. Alla siis joukko muistikuvia 90-luvulta ja 2000-luvun alkupuolelta.

Oma identiteettini oli nuorena kovasti hakusessa. Julkisuudessa (ja kouluissa) esiintynyt ihmiskuva, jota kutsun feministiseksi, ei tässä auttanut. Feministisessä diskurssissa nähtiin lähes poikkeuksena mies pahantekijänä ja nainen uhrina.
Myös miehinen seksuaalisuus demonisoitiin. Koulussa poikia varoiteltiin siitä, miten seksi satuttaa tyttöjä, siinä missä tyttöjä varoiteltiin epätoivotun raskauden vaaroista. Sama toistui julkisessa keskustelussa, jossa miehen seksuaalisuus nähtiin ainoastaan negatiivisessa valossa. Nuoren miehen, jonka seksuaalinen identiteetti oli hukassa, silmissä yhteiskunnan ensisijainen viesti oli se, että sinä olet paha. Eipä auttanut sekään, että kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, jonka merkittävä osa feministisestä liikkeestä tuomitsee. En tiedä montako feministin kirjoittamaa tekstiä olen elämäni aikana lukenut, jotka tuomitsevat minun ja muiden kaltaisteni seksuaalisuuden. Liian monta kuitenkin.

90-luvun loppupuolella kuulin naispuolisilta ystäviltäni saman tarinan yhä uudestaan ja uudestaan. He olivat halunneet olleet pitkään kotona lapsensa kanssa ja tuttavapiiristä löytyi feministejä, jotka arvostelivat voimakkaasti tällaista valintaa mm. esittämällä henkilön pettävän feminismin tällä tavalla. Muistelen myös lukeneeni samanlaisia kirjoituksia silloin paljon julkisuudessa näkyneiltä naisasialiikkeen toimijoilta.

2000-luvun alkupuolella seurasin aktiivisesti myös lähtökuopissaan olleen miesliikkeen alkuaskelia. En ollut Tampereen kokouksessa mutta luin tapahtumista jälkikäteen. Minulle oli täydellisen käsittämätöntä se, että joukko aktiivisia ja äänekkäitä feministejä tuli kokoukseen häiriköimään ja puhumaan naisiin kohdistuvasta perheväkivallasta. Olin täysin samaa mieltä siitä, että naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta on ongelma. Sen sijaan en voinut käsittää sitä, etteivät nuo naiset halunneet antaa miesten edes puhua  miesten kokemista ongelmista tapahtumassa, joka oli sitä varten järjestetty.

Samoihin aikoihin tapahtui tämä Anna Moringinkin mainitsema jupakka, jossa vuonna 2004 useat naisjärjestöt julkaisivat kannanoton, jossa nämä kritisoivat miesten kokeman väkivallan tutkimukseen annettua tukea. Jos oikein muistan, niin saman kannanoton julkaisivat ainakin Vasemmistonaiset ja Vihreät naiset ja monet muutkin järjestöt. Se oli itselleni viimeinen niitti. En usko, että olisin erityisesti noteerannut tuota, mikäli tapahtuma olisi ollut yksittäinen.

Omasta näkökulmastani miesjärjestöt olivat pyrkineet varsin neutraalisti ja positiivisesti tekemään yhteistyötä ja tuomaan myös miesten tasa-arvo-ongelmia esille. Vastauksena tuli kylmää suihkua kylmän suihkun perään. Tämän historian valossa en ihmettele lainkaan sitä, että yhteiskunnassamme on paljon miehiä, jotka ovat pettyneet feminismiin ja naisjärjestöihin ja näiden väitteeseen siitä, että edistävät tasa-arvoa. Tasa-arvo, jota edistetään vain yhden sukupuolen kohdalla, ei ole tasa-arvoa.

Siltikin olen optimistinen. Vain viitisen vuotta myöhemmin Vihreät naiset tunnustavat perheväkivallan olevan ongelma myös miehille ja uskon vakaasti, että ainakin jotkut muut naisjärjestöt tulevat mukaan. Kansainvälisesti katsottuna tämä on oikeasti nopeaa. Monessa maassa on juututtu sukupuolten väliseen asemasotaan, joka on jo kestänyt paljon pidempään.

Aiheesta voisi jatkaa pitkäänkin, mutta ehkäpä omat käsitykseni tilanteen syistä vaativat oman tekstinsä.

Edit: Vielä huomautuksena. Tarkoitukseni ei ole esittää väitteitä siitä, miksi naisliike toimi siten kuin toimi. Tarkoitukseni on yrittää kuvata sitä, miltä tuo aikakausi näytti tasa-arvoa kannattavan ja ajavan nuoren miehen näkökulmasta. Toivon, että teksti valottaa aikakauteen liittyviä kysymyksiä edes vähän ja auttaa eri osapuolia löytämään hedelmällistä dialogia.

 

18 vastausta artikkeliin ”Henkilökohtainen suhteeni feminismiin

  1. Hyvä teksti, mutta tää vähän hämää: ”Julkisuudessa (ja kouluissa) esiintynyt ihmiskuva, jota kutsun feministiseksi”. Et mitenkään perustele, miksi sä kutsut sitä feministiseksi, ja sitten kuitenkin vastuutat feminismiä/feministejä siitä, että päätä kutsua sitä niin. Hmm. Se, mitä seksuaalisuudesta koulussa ja muuten kulttuurissa opetettiin, oli mun mielestä kyllä kaukana feminismistä. Kaikki se, kuinka pojat ja miehet haluaa vain ”sitä”, ja tytön/naisen pitää suojata neitsyyttään ja aargh. En kerta kaikkiaan osaa nähdä, mikä ihme siinä olis feminististä.

    Jos tekee alkuoletuksen, että ”mies paha, nainen uhri”-ajattelu on feminismiä, ja sitten syyttää feminismiä tuollaisesta ajattelusta, sanoisin sitä kehäpäätelmäksi. Toki sillä on ainakin historiassa ollut sijansa naisasialiikkeessä – esim. Minna Canthin käsitykset on aika monesti juuri tuota. Arvostan kuitenkin Minna Canthia ja sen terävänäköisyyttä ja -kielisyyttä. On otettava huomioon, että se teki päätelmänsä omien havaintojensa pohjalta, ja sitä ympäröivä maailma oli aika eri kuin se, missä me eletään. Tää sama seikka varmaan selittää nykypäivänäkin ihmisten erilaisia näkemyksiä mm. sukupuolten suhteista. Vaikka eletään samassa maassa samana aikana, voidaan elää hyvin erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Siks mun mielestä feminismiä ei voi ajatella jonain, mitä joku yksittäinen ihminen sanoo, vaan se on kollektiivisesti tuotettua. Kuten vaikka tiede. Yhden tutkimuksen – vaikka se olisi tutkimusryhmän eikä yksittäisen tutkijan tuottama – perusteella ei oikein validisti voi mennä sanomaan, että Tiede sanoo näin. Sitten, jos yhteisö alkaa olla aika vankasti saman väitteen takana, niin voidaan sanoa. Samaa vois ehkä soveltaa feminismiin.

  2. Hmm. Ensinnäkin pahoitteluni huonosta ilmaisustani. Olet ehdottomasti oikeassa tuon suhteen, ettei koulujen seksikasvatusta tulisi kutsua feministiseksi. Muita asioita nimitän feministisiksi siksi, että niitä ovat olleet julkisuudessa sanomassa tahot, jotka kutsuvat itseään feministeiksi – joko yksittäiset feministit, naistutkijat tai naisjärjestöt.

    Olen pahoillani, jos tekstistä jäi kuva, jonka mukaan ”mies paha, nainen uhri” olisi feminismiä. Yritin pikemminkin sanoa, että tuo on sukupuolijärjestelmän ominaisuus, jota naisliike ei vielä kymmenen vuotta sitten osannut kyseenalaistaa. Ymmärrätkö eron? Eli vielä kerran: feminismi ja naistutkimus oli jo tuonut sen ajatuksen, että sukupuolijärjestelmää pitää tarkastella kriittisesti, mutta ei vielä ollut tullut sinuiksi tuon osan kanssa sukupuolijärjestelmää.

    Tämä ongelma sitten kertautui siten, että (luultavimmin) ymmärtämättään naisjärjestöt tekivät hallaa käynnistymässä olevalle miesliikkeelle ja omalle suhteelleen miesliikkeeseen. Siinä missä miesliike olisi voinut olla oiva liittolainen konservatiiveja vastaan, luonnolliset liittolaiset päätyivätkin pitämään vihaa. Surullista, mutta toivottavasti vielä korjattavissa.

  3. Tota, älä nyt ota tätä väärin, mutta kun ihmiset puhuu hassuja niin normaali ja järkevä reaktio on nauraa päin naamaa. Esimerkiksi koulujen seksuaalivalistukselle. Tai ajatukselle että ihmisellä on sukupuolensa takia vaikkapa velvollisuus käydä töissä eikä olla lasten kanssa kotona, kun koko tasa-arvon idea on siinä että ei ole sukupuolitettuja velvollisuuksia.

    Mistä tulee jotenkin mieleen hirthinen Jane Gallopin Feminist Acused of Sexual Harassment. Hauskinta siinä on että se ei ole fiktiota ja ilmeisen vakavissaan kirjoitettu. Professoria Gallopia syytettiin sukupuolisuhteesta, tarkemmin suudelmasta, täysikäisen naisopiskelijan kanssa. Sen sijaan että hän toteaisi että proffat ja opiskelijat nyt on paneskellut tunnetun yliopistohistorian ajan ja mitä se ylipäänsä muille kuuluu mitä aikuiset puuhaa keskenään, niin puolustus menee jotenkin niin että koska hän on feministi ja lesbo niin hän ei määritelmällisesti voi käyttää ketään seksuaalisesti hyväksi. Ei voi kuin nauraa vedet silmissä, Salon summasi aikanaan mistä on kyse:

    ”Gallop, a veteran of the Women's Studies movement of the 1970s, was found innocent of harassing the two female students who accused her, but still censured for engaging with one of them in a ”consensual amorous relation.” (Her university, like an increasing number of others, prohibits any such relationship between teachers and students.) That relation consisted of flirtation and sexual bantering, culminating in one passionate, exhibitionistic kiss before a group of colleagues in a lesbian bar.

    ”Gallop argues that the teacher-student relationship, especially at its most fertile and exciting, is by nature one with erotic qualities. Like the dynamic between a therapist and her patient, it stirs up intense, often infantile emotions (what psychologists call ”transference”). She believes that the campus feminists and affirmative action administrators who reprimanded her seek to divorce the intellect from the libido, a prospect she finds dehumanizing and dull.”
    http://www.salon.com/may97/harassment2970514.html

  4. Hoi, kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta!

    Se on kyllä totta, että koulun seksuaalikasvatuksessa ei ole ollut juuri mitään feminististä. Näin nuoren (jo tuolloin lesbo-)tytön näkökulmasta se oli lähinnä ahdistavaa – seksi on yhdyntää ja yhdynnästä voi tulla raskaaksi, siksi on tärkeää käyttää kondomia siinä yhdynnässä.

    Nyt siellä alkaa olla feministisiä tuulahduksia, kun tyttöjä ja poikia yhtä lailla yritetään opettaa kuuntelemaan itseään, omaa kehoaan ja toisiaan ja seksuaalisuus nähdään vuorovaikutuksena, jonka ”luonnollinen” päämäärä ei ole yhdyntä vaan se ilmenee monin eri tavoin, joista yhdyntä on yksi mahdollinen.

    Et mainitse, mikä se seksuaalivähemmistöasema on, jota suuri osa feministeistä ei hyväksy. Ymmärrän, jos haluat jättää asian omaan tietoosi, mutta se auttaisi tuon kirjoituksesi kohdan tulkitsemista. Käsittääkseni feminismi on hyvin avoin monille seksuaalivähemmistöille.

    Noin muuten niin ymmärrän miesjärjestöjen kritiikin naisjärjestöjä kohtaan ja etenkin ymmärrän sinun tuntemuksiasi niin kuin niitä tuossa kuvailit.

    Asiaa saattaa selittää esimerkiksi tämä:
    Oma muistikuvani niiltä ajoilta kun miesliike alkoi aktivoitua on, että se ilmeni naisliikkeen suuntaan siten, että muutamia hyvin aggressiivisesti argumentoivia miesaktivisteja ilmestyi naistutkijoiden ja naisjärjestöjen sähköpostilistoille. Heidän tapansa keskustella oli hyvin vihamielinen ja he vyöryttivät suuria määriä tekstiä erilaisille listoille eivätkä juurikaan vastanneet mihinkään ihan asiallisiin kysymyksiin, joita heiltä kysyttiin.

    Samaan aikaan Osmo Tammisalo ja kumppanit julkaisivat naistutkimusta hyvin epäreilusti ja epätieteellisesti halventavan pamflettinsa Keisarinnan uudet vaatteet ja julkiset (mies)keskustelijat alkoivat hyökätä naisliikkeen poliittisia tavotteita vastaan – nimenomaan naisliikettä vastaan, ei miesten tasa-arvo-ongelmien puolesta.

    Tämä tuotti erinäisen määrän epäluuloa miesasiaa kohtaan naisliikkeen parissa ja oli omiaan tulehduttamaan keskusteluilmapiiriä. Itsellänikin, vaikka olen maltillinen ja yleensä hyvin rationaalisesti ajatteleva henkilö, on kestänyt useita vuosia siihen, ettei miesliikkeen mainitseminen ensisijaisesti aiheuta minussa mielikuvaa aggressiivisesta ja hyvin heppoisesta argumentaatiosta feminismiä ja naisliikettä vastaan vaan järkevästä ja miesten tasa-arvo-ongelmiin oikeasti keskittyvästä ajattelusta.

    Toivon, että nyt orastamassa oleva hyvä tahto pysyy ilmassa ja ihmiset alkavat yhä enemmän nähdä, että ollaan oikeasti monilta osin hyvin samoilla linjoilla ja yhteistä asiaa ajamassa.

    Vain 10 vuotta myöhässä.

  5. Anna, kiitos kommenteistasi! Minäkin toivon, että tämä orastava hyvä tahto pysyy ilmassa. Se on yksi niistä syistä, miksi itse päätin kirjoittaa. Mielestäni meidän, jotka toivomme sen jatkuvan pitää nostaa äänemme, eikä jättää julkisuutta kaikista äänekkäimmille. Suurkiitokset muuten tuosta feministien puheenvuoro -blogista! Sellaista kaivataan.

    Ymmärrän myös tuon selityksesi perusteella kritiikin miesjärjestöjä kohtaan – valitettavasti molemmin puolin on tainnut käydä siten, että järkevät ja yhteistyötä haluavat on leimattu niiden äärikantojen mukaan. Tehdään tällä kertaa parhaamme, ettei niin pääsisi käymään uudestaan.

    Mitä tulee omaan seksuaaliseen suuntautumiseeni: sen verran voin sanoa, että olen Häkin, eli Helsingin Akateemiset Kinkyt ry:n varapuheenjohtaja ja perustajajäsen.

  6. ”Eipä auttanut sekään, että kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, jonka merkittävä osa feministisestä liikkeestä tuomitsee. En tiedä montako feministin kirjoittamaa tekstiä olen elämäni aikana lukenut, jotka tuomitsevat minun ja muiden kaltaisteni seksuaalisuuden. Liian monta kuitenkin.”

    Merkittävä osa feministisestä liikkeestä ei tuomitse kyseistä seksuaalivähemmistöä. Siihen nähden että nykyfeminismin suurin ja dynaamisin osa on nimenomaan kolmannen aallon feminismi, ja siinä ehkä merkittävimpävä suuntauksena seksipositiivinen feminismi, niin asia on pikemminkin päinvastoin.

    Esim. osoitteessa http://www.uncharted-worlds.org/bdsm/bdsmfnsm.htm löytyy esimerkki artikkelista, jossa perustellaan että BDSM on suorastaan feminististä (”profoundly feminist act”). Minä ainakin väitän, että tällainen suhtautuminen on nykyään feminismissä paljon yleisempi kuin vanhempi, tuomitseva suhtautuminen, jonka tuo (1997 kirjoitettu) artikkeli ajoittaa 80-luvulle.

    Käsittääkseni ainoa tieteenala jolla tutkitaan mitään BDSM-kulttuuriin liittyvää on muuten naistutkimus.

    Kaikkein tavallisimpia virhepäätelmiä, joihin minun nähdäkseni ”miesliikkeen” aktivistit syyllistyvät jatkuvasti, on nimenomaan vielä 80-luvulla vahvasti vaikuttaneen radikaalifeminismin samaistaminen koko feminismiin tai edes ”merkittävään” feminismiin. Teet saman tässä.

    Juuri tämä olkinukkejen rakentaminen on saanut aikaiseksi sen, että minä en 10+ huolimatta pysty vieläkään suhtautumaan ”miesliikkeeseen” minään muuna kuin heppoisesti argumentoivana antifeminisminä.

  7. Michael, huomasitko lainkaan, että puhuin tuossa tekstissä pääasiassa 90-luvusta ja 2000-luvun alkupuolesta. En nykypäivästä.

    Lisäksi sanon mielestäni selvästi, ettei tekstin ole tarkoitus kuvata jotain objektiivista totuutta, vaan sitä _kokemusta_ mikä minulla oli silloin kun kasvoin aikuiseksi. Sen tarkoitus ei ole mustamaalata feminististä liikettä, vaan kuvata niitä ongelmia, jotka kannattaa ottaa huomioon, kun viestii nykypäivänä.

    Nuo ongelmat ovat käsittääkseni mennyttä päivää, kuten sanotkin. Silti ihmisten mielikuvat usein elävät mennyttä päivää, joten historia on syytä tuntea. Jos haluamme rakentaa yhteistyötä, on parempi että tiedostamme ne ongelmat, jotka johtivat tähän välirikkoon.

  8. Michael, ehkäpä meidän eromme on siinä, että minä olen syntynyt vuonna 1975. Olen kasvanut sinä aikakautena, kun radikaalifeminismi oli voimissaan.

  9. Osmo Tammisalo et al. osoittivat monen muun tavoin, miten naistutkimuksessa usein epätieteellisiä väitteitä naamioidaan tieteellisiksi.

    Heidän kirjassaan jotkin kohdat saattoivat kuitenkin olla yhtä heikkoja kuin heidän kritisoimansa väitteet, ei kaikkea naistutkimusta voi sen perusteella heittää yli laidan.

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Naistutkimuksen_kritiikki
    Filosofit, kuten Ilkka Niiniluoto ja Kristina Rolin ovat kyseenalaistaneet feministisen tietoteorian.

    Evoluutiopsykologian kannattajat ovat puolestaan esittäneet, että naistutkimuksen sukupuolijako ei vastaa luonnontieteen antamaa kuvaa.

    Naisten ja miesten välisessä tasa-arvokeskustelussa feminististen väkivaltatutkimusten on väitetty edustavan sukupuolisyrjintää.

    Jyrkimmissä puheenvuoroissa naistutkimuksen on esitetty olevan akateemista näennäistiedettä.[9]

    Vuonna 2009 Miesten tasa-arvo -yhdistys julkaisi vetoomuksen naistutkimuksen muuttamisesta sukupuolentutkimukseksi, jonka sisällä voisi tehdä tutkimusta myös miesnäkökulmasta.[10]

  10. Tämä oli hyvä kirjoitus ja Moringilta aika selventävä selitys feministien tuntemaan vastenmielisyyteen miesasialiikettä kohtaan. Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt, että mistä ihmeestä se voisi johtua, että kaikki kritiikki tulkitaan heti antifeminismiksi.

    Siitä huolimatta Moringin kuvaus vaikuttaa kyllä vähän ”itsepä aloitetitte” -kommentilla. Vielä ironisempaa on, että Moring toteaa, että feministien sähköpostilistaa häiriköineet eivät edes ajaneet miesasiaa vaan olivat lähinnä häiriköimässä naisasiaa, eli että miesasialiike olisi täysin miesasialiikkeeseen liittymättömien miesten takia tullut feministien sulkemaksi pois tasa-arvokeskustelusta. Tai edes osaselityksenä, vaikka tuskin ainoana syynä.

    Vihanpito ja poteroihin kaivautuminen ei kuitenkaan ole eduksi, vaikka oikeus poteroitua olisikin, kun on joutunut asiattomien hyökkäysten kohteeksi. Vaikka poteroihin ei kannata kaivautua, unohtaakaan ei kannata.

    Syy miksi feministien ei-oikeutettavia toimia ei mielestäni kannata unohtaa johtuu siitä, että sopu tuntuu tälläkin hetkellä perin pakotetulta tilalta. Jos feministit katsovat menneiden virheiden unohtuneen, sopu voi kadota sillä hetkellä siinä huumassa, että tuntee pystyvänsä sanelemaan yksin miten asiat pitäisi hoitaa.

    Tärkeää kuitenkin on, että asiallisia lähestymisyrityksiä ei ammuta alas automaattisesti vaan muistetaan irroittaa kirjoittaja ja sisältö toisistaan, antaa asioiden kiistellä ihmisten sijasta.

    Omasta mielestäni tällä hetkellä tilanne on siinä mielin veitsen terällä, että mitä hyvänsä voi tapahtua. Jos rauhantila jää päälle, ilman, että miehiä päästetään tasa-arvotyöhön mukaan, tilanne on taas sama kuin kuoliaaksi vaikenemisessa.

  11. Anonyymi: Kristina Rolin on puolustanut naistutkimusta: http://www.tieteessatapahtuu.fi/0806/Rolin0806.pdf

    Naistutkimuksen sähköpostilistalle kirjoitelleet eivät välttämättä edustaneet kenenkään miehen etua, mutta he kuitenkin itse esiintyivät miesliikkeen airuina. He eivät siis olleet täysin miesasialiikkeeseen liittymättömiä henkilöitä.

    Itse toivoisin nykyiseltä miesasialiikkeeltä selvempiä rajanvetoja: mikä on se ”todellinen miesasialiike” johon feministien tulisi suhtautua yhteistyön hengessä? Mikä on tämän todellisen miesliikkeen suhde esim. netissä riehuviin blogisteihin (esim. Panu Horsmalahti)?

    Kysymykset eivät tietenkään ole helppoja, ja samantapaisia kysymyksiä on esitetty feminismin suhteen. Jotta itse voisin suhtautua varauksettoman myönteisesti miesliikkeeseen minulle olisi kuitenkin tärkeää nähdä että liikkeessä toimivat miehet sanoutuisivat suorasanaisesti irti tietyistä vahingollisista piirteistä joita liikkeeseen tällä hetkellä liittyy.

    Katariina Mäkinen

  12. Katariina: ehkäpä se ensimmäinen asia on se sama, mitä feministit sanovat, kun tuota kysytään. Miesliike ei ole mikään monoliittinen kokonaisuus, jolla on yhtenäiset mielipiteet. Lisäksi sekä miesten, että naisten kannattaa huomioida se, että julkisuutta saavat parhaiten äänekkäät äärimielipiteitä esittävät ihmiset.

    Jos sitten katsotaan miesliikettä vähän julkisuutta laajemmin, haluaisin nostaa esille esimerkiksi sellaiset toimijat kuin Miessakit (http://www.miessakit.fi/) ja Vihreä Miesliike (http://www.vihreamiesliike.fi/). Miessakit on toiminut vuodesta 1995 ja sen ansioihin kuuluu esimerkiksi Lyömätön Linja, joka on auttanut monia väkivaltaisia miehiä. Sen toiminta ei ehkä näy lehdistössä samalla tavalla kuin Laasasen puheet, mutta väittäisin järjestön olevan paljon merkittävämpi toimija miesliikkeessä kuin Laasanen tai Horsmalahti. Esimerkiksi Lyömättömän Linjan mainoksia on löytynyt jo pitkään suuresta osasta suomalaisia neuvoloita.

    Esimerkki Miessakkien kannanotosta perheen sisäisen lähestymiskiellon lakiehdotukseen vuodelta 2001: ”Mietinnössä todetaan sivulla 20, luku 4.1 Yleistä, seuraavasti: ”Esityksellä parannettaisiin osaltaan myös sukupuolten ja ikäryhmien välistä tasa-arvoa. Perheväkivallan uhri on yleensä nainen ja tekijä mies. Kolme neljästä naisiin kohdistuvan väkivallan tekijästä on uhrin nykyinen tai entinen kumppani, poikaystävä tai avo- tai aviopuoliso. Perheväkivallan uhreja on kaiken
    ikäisten, koulutukseltaan ja etniseltä taustaltaan erilaisten naisten joukossa. Perheväkivalta vaikuttaa aina myös lapsiin….” Edellinen kuvaa hyvin sitä, kuinka lain tarkoitus on suojella naista ja lasta miehen tekemältä väkivallalta. Kuvaus tuo esiin myös sen, että lain ajatellaan edistävän sukupuolten välistä tasa-arvoa. Tällainen näkemys on kuitenkin uhka todelliselle tasa-arvolle. Yksilötasolla myös väkivallan kohteeksi joutuvalla miehellä tulisi olla oikeus samaan oikeudelliseen turvaan kuin naisella. On ristiriitaista, että lakiehdotuksessa puhutaan tekijästä ja uhrista, mutta lain perusteluissa puhutaan naisesta uhrina ja miehestä tekijänä. Tällainen lainvalmistelu luo laille pohjaa ajattelulle, jonka mukaan lakia sovellettaisiin vain miehiin, vain tilanteissa, joissa mies on väkivallantekijänä. Tämä herättää kysymyksen, heikentääkö tämä tasa-arvon mukaista ajattelua esimerkiksi poliisikunnassa.”

    Minä luen tuon tekstin siten, että järjestö toivoo lain kirjoitettavaksi siten, että on selvää myös miehen voivan olla perheväkivallan uhri. En näe siinä minkäänlaista vähättelyä sitä väkivaltaa kohtaan, jota naiset kokevat parisuhteissa. Viime vuosina julkisuuteen tulleiden tapauksien valossa (”Otatko sä naiselta pataan?”) viimeisen lauseen kysymys oli mielestäni aiheellinen vuonna 2001 ja on edelleen aiheellinen.

  13. Olet oikeassa siinä, ettei ”miesliikkeeseen” pidä suhtautua varauksettomasti. Itse toivon lähinnä sitä, että luetaan viestiä, eikä tulkita viestiä sen perusteella että puhuja on mies tai ajaa miesten tasa-arvoa. Jos miesliikettä ajatellaan kokonaisuutena, niin joukkoon mahtuu hyvin seksististä kieltä käyttäviä ja puhtaasti miesnäkökulmasta asioita katsovia (kuten Laasanen ja Horsmalahti) ja sitten meitä laajemmasta näkökulmasta katsovia. Sen verran kuin olen naisliikettä ja feminismiä seurannut sillä puolella taitaa tilanne olla aika samanlainen.

    Olen ollut pitkään hiljaa tasa-arvoasioista. 2000-luvun alun jälkeen otin nuo tappelut sen verran raskaasti, etten oikeastaan halunnut ajatella asiaa. Keskityin sitten muihin asioihin, kuten omaan elämääni. Piraattipuolueessa minun lisäkseni vaikuttava Horsmalahti vakuutti minut siitä, ettei minun kaltaiseni ihminen voi olla hiljaa. Siispä aktivoiduin kirjoittamaan aiheesta ja kirjoittanen vielä tulevaisuudessakin. Panun näkemyksiin otin kantaa täällä
    http://mikkosarela.blogspot.com/2010/10/alemman-tason-miehet-ja-seksuaalinen.html.

    Henryn blogia en ole lukenut kuin muutaman satunnaisen tekstin, enkä siis ole riittävän perillä sanoakseni miehen ajatuksista kovin paljoa lukuunottamatta sitä minkä sanoin jo yllä. Lukemani Henryn kirjoitukset esittävät miehet subjekteina ja naiset objekteina, eli tarkastelun kohteena. Tämä asettaa miehet korkeampaan statukseen kuin naiset ja on piiloviestiltään seksististä.

    Toivottavasti tämä selvittää minun näkemyksiäni aiheeseen. Miesliikkeen puolesta en puhu, enkä usko että kukaan voi sen kuvitteellisen miesliikkeen tai maskulismin puolesta puhua sen enempää kuin kukaan voi puhua koko feminismin puolesta.

  14. ”Michael, huomasitko lainkaan, että puhuin tuossa tekstissä pääasiassa 90-luvusta ja 2000-luvun alkupuolesta. En nykypäivästä.”

    Kyllä. Siksi linkitin 90-luvulla kirjoitettuun artikkeliin.

    ”Lisäksi sanon mielestäni selvästi, ettei tekstin ole tarkoitus kuvata jotain objektiivista totuutta, vaan sitä _kokemusta_ mikä minulla oli silloin kun kasvoin aikuiseksi.”

    No joo. Lauseesi oli:

    ”Eipä auttanut sekään, että kuulun seksuaaliseen vähemmistöön, jonka merkittävä osa feministisestä liikkeestä tuomitsee.”

    Jos tarkoitit viestiä, että sinusta tuntui 90-luvulla siltä, että merkittävä osa feministeistä ajattelee näin, niin olisin odottanut sinun sanovan niin. Esimerkiksi että 90-luvulla sinusta _tuntui_ siltä, että _silloinen_ feministiliike tuomitsi seksuaalisuutesi. Tuossa ei nyt lue niin, vaan teet yleisluontoisemman väitteen, joka on väärä.

    ”Michael, ehkäpä meidän eromme on siinä, että minä olen syntynyt vuonna 1975. Olen kasvanut sinä aikakautena, kun radikaalifeminismi oli voimissaan.”

    Epäilemättä. En vain siltikään näe miksi samaistat jatkuvasti radikaalifeminismin ja feminismin, nyt kun eletään kuitenkin vuotta 2010 eikä enää 90-lukua. En yleensäkään tajua, miksi tässä ”miesasia-argumentoinnissa” on niin tärkeätä todistella, että joskus aiemmin jotkut feministit ovat ajatelleet jotenkin kyseenalaisesti tai närkästystä herättävästi. Get over it.

  15. Michael: Anna ymmärsi kirjoitukseni viestin selvästi paremmin kuin sinä. Olen jo päässyt yli tuon ajan ongelmien paljolti kiitos sinun ja muutaman muun, jotka ovat jaksaneet vääntää rautalankaa. Tuo on minun aloitukseni siihen, miksi sitä rautalankaa kannattaa jaksaa vääntää.

    Väittäisin, että niistä feminismiin turhautuneista miehistä suuri osa on turhautunut pitkälti samasta syystä kuin Anna on turhautunut miesliikkeeseen. Meidän on oikeasti päästävä tästä tilanteesta yli molemmin puolin. Tai oikeastaan ei ole pakko, mutta voimme saada enemmän aikaan, jos pääsemme.

    Vielä lopuksi, kirjoitukseni ei ole miesasia-argumentointia, vaan henkilökohtainen kirjoitus omista kokemuksistani. Sillä saattaa olla (tai olla olematta) merkitystä laajemmin.

Vastaa käyttäjälle toisaa Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *