Kaupunkirakenteesta

Olen kirjoittanut paljon yksittäisten alueiden tiheästä rakentamisesta (esim. umpikorttelit ja täällä ja täällä )  ja siitä, kuinka paljon ihmisiä mahtuu alueelle, jos tiiviisti rakennetaan ja siitä, kuinka paljon enemmän voidaan säästää luontoa esimerkiksi metsinä ja puistoina ja yleisinä rantoina, jos rakennetaan tiiviisti.

Seuraava luonnollinen kysymys onkin, miten kaupunkia pitäisi rakentaa.

Luonto ja puistot ovat ihmisille tärkeitä; niitä pitäisikin löytyä jokaisen kaupunkilaisen lähiympäristöstä. On hyvä, jos kenelläkään ei ole kovin pitkä matka suureen puisto/metsäalueeseen. Onneksi tällainen vaatimus ei ole mitenkään ristiriidassa tiheän kaupunkirakenteen kanssa.

Yksi tapa on rakentaa keskusta ja siitä pois suuntautuvia sormia, siten että sormien väliin jää leveä ja pitkä metsäkaistale. Jos kukin sormi samoin kuin puisto on noin kilometrin leveä, saadaan aikaiseksi haarautuva nauhakaupunki, jossa asutus on tiivistä; lähellä keskustaa (tai yhtä keskustoista, jos niitä on useampi) on tiivistä kerrostaloaluetta, noin 20000 asukasta per neliökilometri ja kauempana sitten tiivistä pientaloaluetta noin 5000 asukasta per neliökilometri. Kenelläkään ei ole yli puolta kilometriä suureen puistoalueeseen, joka vastaa keskuspuistoa.

Koska noin puolet alueesta on rakennettua, niin tiiviin kaupunkimaisen osan asukastiheys on noin 10 000 asukasta per neliökilometri ja ulomman kehän tiheys noin 2500 asukasta per neliökilometri. Näillä asukastiheyksillä pääkaupunkiseudun 50 vuoden päästä ennustettu 2 miljoonaa asukasta mahtuu helposti Helsinki-Vantaa-Espoo yhdistelmän (pinta-ala yhteensä noin 800km2) sisään.

Jos noista 2 miljoonasta asukkaasta 1,3 miljoonaa asuisi kaupunkimaisesti ja 700000 pientalovaltaisesti, niin rakennettu alue vaatisi alle 200km2, joten pääkaupunkiseudusta yli 50% voisi olla puistoa, metsiä ja muuta virkistyskäyttöön tarkoitettua luontoa (jos varataan toinen 25% tiestölle ja liiketiloille ja työpaikoille).