Pakkoruotsi (ja -suomi)
Suomessa tehtiin vuonna 1970 valtakunnallinen poliittinen koe. Silloin aloitettiin vaiheittainen siirtyminen peruskoulujärjestelmään. Koko maa oli peruskoulujärjestelmässä mukana, kun Helsinki siirtyi järjestelmään vuonna 1978. Peruskoulu-uudistuksessa oli monia hyviä puolia; Pisa-tilastot osoittavat, että suomalaiset koululaiset pärjäävät koulussa varsin hyvin muun maailman koululaisiin verrattuna.
Mutta palataan siihen poliittiseen kokeeseen. Peruskoulu-uudistuksen myötä nimittäin pakollinen toisen kotimaisen kielen opetus ulotettiin kaikkiin lapsiin. Tätä aiemmin ruotsia (tai suomea) oli ollut pakko opiskella vain niiden, jotka menivät oppikouluun. Siis toista kotimaista opiskelivat vain ne, joita koulutettiin virkamiehiksi, papistoon ja muihin yhteiskunnallisiin johtotehtäviin. Vielä vuonna 1950 ylioppilaita tuli vain noin 4000 vuodessa. (En valitettavasti löytänyt tarkkoja tietoja 60-luvulta).
Kaksikielisessä Suomessa on pitkään ollut skismaa kielipolitiikasta. suomenkielen vahvaa asemaa voi kiittää osaltaan 1840-luvulla levinnyttä fennomaniaksi nimettyä aatesuuntausta, jonka mukaan suomenkieli on yhtä arvokas kuin ruotsikin. Monet merkittävät fennomaanit, kuten Zacharias Topelius, J. L. Runeberg ja J. V. Snellman olivat ruotsinkielisiä. Tämän radikalisoituneenkin liikkeen asioita syntyi ajamaan Suomalainen puolue ja sen vastavoimaksi syntyi (myös radikaali) svekomaanien liike, joka vastusti suomenkielisiä oikeuksia, jonka perillinen RKP on.
Vuoden 1919 kielilaki määritti Suomen kaksikieliseksi maaksi. Tulos oli kompromissi, johon pääsy ei ollut kovin helppoa. RKP toivoi ruotsinkieliselle rannikolle itsehallintoa. Vuonna 1922 säädettiin kielilaki, jossa määritettiin kansalaisten oikeus toimia viranomaisten kanssa sekä suomeksi että ruotsiksi. Kielikiistat kärjistyivät 20-luvulla ja vuoteen 1935 asti, kun Helsingin yliopiston opetus oli paljolti historiallisista syistä ruotsiksi ja opiskelijat suurelta osin suomenkielisiä. Pelissä oli se, millä kielellä opetusta annetaan ja onko ruotsinkielisillä erillisiä professuurikiintiöitä. Kiistakapula tuntuu kovin tutulta nykyajasta katsottuna – silloin samoja kiistoja käytiin tosin yliopistoissa peruskoulukysymyksen sijasta. Ilmeisesti kiistely katosi taka-alalle, kun kansainvälinen tilanne nosti merkittävämpiä uhkia taivaalle.
Pienen historiakatsauksen jälkeen, palataan peruskoulu-uudistukseen ja nykypäivään. Vuonna 1978 yläasteen aloittaneet ovat (käsittääkseni) ensimmäinen ikäluokka, joka on kokonaisuudessaan ottanut osaa peruskouluun kuuluvaan pakolliseen toisen kotimaisen kielen opetukseen. Tämän ikäluokan käyneet ovat nyt 45-vuotiaita. Poliittisesti siis vasta nyt merkittävä osa äänestävästä väestöstä on käynyt pakollisen toisen kotimaisen kielen opetuksen.
Onko sattumaa, että kielikysymys on nousemassa uudestaan merkittäväksi poliittiseksi asiaksi? Vai onko kyse siitä, että 40-vuotta sitten tehtiin päätös uhkarohkeasta kielipoliittisesta kokeilusta, joka nyt on sysäämässä suomalaista yhteiskuntaa uusien kieliriitojen äänelle?
Lisätietoja kielipolitiikan historiasta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kielipolitiikka
Samaan aikaan ummikkoruotsinkielisten määrä ja osuus väestöstä on laskenut, tilalle on tullut ruotsinkieliseksi rekisteröityjä, jotka ovat kaksikielisiä tai jopa suomenkielisiä, mutta parempien etujen toivossa ovat rastin laittaneet ruotsi-ruutuun. Etuja ovat pienemmät päiväkotiryhmät, omat pienet koulut ja ohituskaistat korkeakouluopintoihin.
Asiaan liittymättä, voisitko vaihtaa blogisi fonttikoon suuremmalle. Huomattavan ikävä lukea tai säätää omaa yhden blogin ajaksi.