Euro veitsenterällä

Euron kriisi etenee kohti kaoottista valuutta-alueen purkautumista. Kriisiä on yritetty epäonnistuneesti hoitaa erilaisilla valtioiden välisillä takaus- ja tukipaketeilla. Nyt, kun koko euroalue Suomea ja Saksaa myöten on ongelmissa, on aika todeta yritysten epäonnistuneen.

Euroopan keskuspankki (EKP) teki katastrofaalisen virheen viime keväänä. Arabikevään aiheuttamasta öljyn hinnan noususta säikähtäneenä EKP aloitti rahapolitiikan kiristämisen. Euroalueen velkakriisin uuden vaiheen ajoittuminen samaan ajankohtaan ei ole sattumaa.

EKP:n rahapolitiikka on ollut liian tiukkaa jo vuodesta 2008 asti. Vuonna 2008 euroalueen nimellinen bruttokansantuote (BKT) romahti kasvu-uraltaan kymmenen prosenttia, ja tämän jälkeen kasvu on ollut merkittävästi normaalia hitaampaa. Kun aiemmin nimellinen BKT euroalueella kasvoi noin 4,5-5 % vuodessa, romahduksen jälkeen se on kasvanut alle 3 % vuodessa – ja keväällä alkaneen rahapolitiikan
kiristämisen jälkeen kasvu on hyytynyt. Rahoituskriisin keskiössä ovat ne valtiot, jotka ovat kärsineet eniten tästä tiukan rahan politiikasta.

EKP ajaa euroalueen taloutta täysillä päin seinää uskottavuuden nimissä. Nimellisen BKT:n lasku tarkoittaa sitä, että jonkun yhteiskunnassa on pakko saada vähemmän tuloja. Koska palkat eivät laske, kansatuotteen lasku näkyy kasvavana työttömyytenä ja kutistuvina verotuloina. Valtiolle tilanne on  erittäin hankala, kun koska kasvava työttömyys nostaa menoja, verotulot romahtavat ja lainojen korot nousevat, kun sijoittajat alkavat epäillä valtion lainanmaksukykyä.

Ratkaisun avaimet ovat EKP:n käsissä. Taloustieteilijä Scott Sumnerin ehdotuksen mukaisesti EKP:n mandaatiksi voidaan määrittää nimellisen BKT:n pysyvä 5 %:n kasvu-ura inflaatiotavoitteen sijaan ja aloittaa kuromalla vuoden 2008 jälkeen syntynyt vaje kiinni. Ehdotusta kannattavat monet tunnetut taloustieteilijät kuten taloustieteen nobelisti Paul Krugman. Tällöin rahapolitiikka tasaa suhdanteita
tinkimättä ennakoitavuudesta ja uskottavuudesta.

EKP:llä on monta muutakin vaihtoehtoa toimia kuin kriisivaltioiden velkapapereiden ostaminen. Kasvuodotusten luomisen lisäksi keskuspankki voi vauhdittaa nimellisen kansantuotteen kasvua esimerkiksi alentamalla rajusti korkoja, perimällä ylimääräisistä reserveistä korkoa, kuten Ruotsin keskuspankki teki vuonna 2008 alkaneessa kriisissä, ja rahamäärän kasvattamisella arvopaperiostoin, kuten Fed teki Yhdysvalloissa.

Nykyinen lama on monessa suhteessa verrannollinen 30-luvun lamaan. Molemmissa kovaan ääneen valitettiin, että rahapolitiikka on liian löysää.  ”Hyperinflaatio on ihan kohta täällä!”, huusivat talouslehdet, ja valtioilta vaadittiin tiukempaa menokuria. Hyperinflaatiota ei koskaan tullut. Sen sijaan tuli maailmaa järkyttänyt kysyntälama.

Ratkaisu lamaan löytyi 30-luvulla devalvaatiosta. Mitä nopeammin valtio irrottautui kultakannasta ja devalvoi valuuttansa, sitä nopeammin se toipui 30-luvun lamasta. Sama pätee nyt: – mitä nopeammin irroittaudumme tiukan rahan politiikasta, sitä nopeammin euroalueen talous voi palata normaalin kasvun uralle. Vaihtoehtona on naapurikansakuntien syytteleminen yhteisestä ahdingostamme. Siitäkin löytyy kokemuksia 30-luvulta.