Holhoamisesta elämänhallintaan

Tutkimus on luomassa uudenlaista kuvaa ihmisestä. Keskeisessä roolissa ovat havainnot, joiden mukaan esimerkiksi tahto on kuluva resurssi ja toinen samansuuntainen havainto, jonka mukaan kyky tehdä hyviä tulevaisuuteen katsovia päätöksiä riippuu stressitasosta.

Näille havainnoille tulee antaa keskeinen rooli, kun mietimme miten valtion tarjoamaa turvaverkkoa uudistetaan. Ei ole mitään epäilystä siitä, että turvaverkkomme kaipaa täysremonttia. Oikeastaan on jopa väärin puhua turvaverkosta, sillä järjestelmämme muistuttaa enemmän katiskaa kuin turvaverkkoa. Kun ihminen on kerran uinut kiinni verkkoon, on hänen äärimmäisen vaikeaa löytää tiensä ulos. Pyristelevä pikemminkin eksyy yhä syvemmälle katiskaan.

Työtön joutuu käyttämään kaiken henkisen energiansa siihen, että saisi ne kymmenet päivittäiset ongelmansa hoidettua – ja sosiaaliturvajärjestelmämme pääasiassa lisää näitä ongelmia. Asiointi sosiaaliviranomaisten luona aiheuttaa valtavaa stressiä, sillä koskaan ei ole mahdollista tietää minkälaisia päätöksiä sieltä on tällä kertaa tulossa. Lisäksi rahat, joita tarvitaan nyt, tulevat ehkä joskus tulevaisuudessa – ja pienet muutaman kympin lisätulot voivat aiheuttaa sen, että rahojen saaminen siirtyy kuukausia eteenpäin.

Ehkäpä merkittävin ongelma on kuitenkin siinä, että epätietoisuuden ja kafkamaisen järjestelmän kanssa taisteleminen on niin stressaavaa, että pelkästään sen takia muutenkin heikossa kunnossa oleva ihminen voi sairastua masennukseen tai työuupumukseen (tarvitsisimme oikeastaan oman nimen uupumukseen, joka seuraa sosiaaliturvaviidakon kanssa taistelemisesta).

Meidän pitäisi kysyä, kuinka monta ihmistä menettää kykynsä elämänsä hallintaan sosiaaliturva- ja terveydenhuoltojärjestelmämme takia. Kuinka moni köyhä odottaa esimerkiksi päätöstä siitä korvataanko lääkkeet, jotka ovat välttämättömiä esimerkiksi opintojen päättämiseen? Kuinka moni köyhä eksyy luomaamme sosiaaliturvaviidakkoon eikä koskaan löydä pois?

Jokainen menetetty ihminen on sekä valtava inhimillinen kärsimystarina että valtavan kallista yhteiskunnallemme. Meidän tulee uudelleenrakentaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme siten, että myös yhteiskuntamme heikoimmin pärjäävä kymmenys kykenee hallitsemaan elämäänsä ja osallistumaan täysipainoisesti yhteiskuntaamme.

Sosiaaliturvajärjestelmässämme meidän tulee siirtyä kohti perustulojärjestelmää. Oikea mittari perustulojärjestelmän hyvyydelle ei ole se, kuinka monta euroa enemmän tai vähemmän köyhät saavat rahaa – tai kuinka paljon enemmän rahaa kiertää valtion kautta. Tärkein mittari järjestelmälle on se, kuinka monta ihmistä pääsee eroon toimeentulotuen luomasta loukusta, jossa ihmisen aika ja energia kulutetaan stressaavaan luukulta luukulle juoksemiseen ja varmistetaan, ettei työnteosta saa edes lisätuloja käteen.

Terveydenhuollossa tärkeää on varmistaa, että ihmisillä on aito mahdollisuus saada hoitoa silloin kuin he sitä tarvitsevat. Siis silloin, kun ihmisellä on usein taloudellisesti tiukkaa ja jaksaminen koetuksella. Nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme on erityisesti mielenterveyteen liittyvien asioiden hoidossa hyvin raskas potilaan kannalta. Sairaus vie työkyvyn ja valtion koneisto pakottaa odottamaan kuukausia  päätöksiä siitä, korvataanko ihmisen tarvitsema hoito. Moni päätyy tässä rumbassa pysyvästi työkyvyttömäksi. Se, mitä pitäisi rakentaa tilalle, ansaitsee ihan oman tekstinsä joskus tulevaisuudessa. Valtavana haasteena on rakentaa järjestelmä, jossa terveytensä menettänyt saa tarvitsemansa hoidon, mutta joka ei nosta kustannuksia kestämättömälle tasolle. Uskon, että kykenemme paljon parempaan kuin nykyisessä järjestelmässä.