Korkean rakentamisen mahalasku

Helsingissä on edessä korkean rakentamisen buumi. Kaupunkisuunnitteluviraston mukaan korkeita – yli 16 kerroksisia – tornitaloja on suunnitteilla kaupungissa yli 50. Kaupunkisuunnitteluvirasto tekikin aiheesta taustatutkimuksen, jossa kartoitettiin sitä mihin korkea rakentaminen voisi sopia ja mihin ei.

Nykyinen korkean rakentamisen buumi johtanee voimakkaaseen vastareaktioon, kun tornirakentamisen todellisuus ei olekaan sitä, mitä kaupunkilaiset ovat odottaneet. Perustan tämän kahteen näkökulmaan, joista ensimmäinen on kaupunkisuunnittelijoiden ja arkkitehtien haluttomuus tai kyvyttömyys tarkastella asioita jalankulkijan kokemuksien näkökulmasta ja katutason ympäristön viihtyisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Toisekseen arkkitehtikunta ja rakennusteollisuus on unohtanut tai tarkoituksellisesti hylännyt klassisen estetiikan ja tuottaa rakennuksia, jotka eivät miellytä  katsojan silmää – ainakaan ilman vuosien koulutusta.

Arkkitehtuuri elää yhä samassa kuoleman laaksossa, jonka läpi klassinen musiikki taivalsi runsaat 50 vuotta toisen maailmansodan jälkeen. Klassisessa musiikissa vallitsi pitkään kulttuuri, joka on vasta nyt 2000-luvulla lähtenyt muuttumaan. Tässä kulttuurissa teosta ja sen tekijää arvostettiin sen mukaan kuinka vaikeaa teoksen ymmärtäminen on. Parhaana pidettiin musiikkia, jonka ymmärtämiseen vaadittiin vuosien tiivis opiskeleminen.

Tämä kulttuuri on seurausta siitä, että olemme yhteiskunnassa ulkoistaneet päätökset siitä, mikä on hyvää musiikkia tai hyvää arkkitehtuuria alan eliitille. Kilpailu eliitin sisällä vaatii sitä, että kilpailijat miellyttävät toisia eliitin jäseniä – siis niitä, jotka tekevät kyseistä asiaa elämäntyönään. On helppoa ymmärtää miksi tällainen järjestely johtaa nurkkakuntaisuuteen, josta elitismissä on pohjimmiltaan kyse.

Arkkitehtuuria ”käyttävät” kuitenkin kaikki, joten meillä ei ole varaa antaa pienen eliitin määritellä sitä, mikä on hyvää arkkitehtuuria.

Keski-Pasilan tornisuunnitelmat ja hotelli Torni tarjoavat näyteikkunan siihen, miten korkeaa rakentamista suunnitellaan nykyään ja miten sitä on tehty historiallisesti. Keskustaan sijoittuva Hotelli Torni on osa ympäröivää korttelirakennetta. Ohikulkija huomaa kyllä Tornin muuta ympäristöä korkeampana rakennuksena. Sen sijaan katutasossa ei ole mitään eroa Tornin ja muun ympäröivän kaupungin välillä. Rakennus sulautuu osaksi sitä kortteliympäristöä, jossa se on.

Sekä Keski-Pasilan, että Kalasataman tornisuunnitelmat osoittavat sen, ettei kävely-ympäristön roolia kaupungissa ymmärretä vieläkään. Jotta lukijatkin saisivat jotain osviittaa ylläolevan Keski-Pasila-kuvan mittasuhteista totean, että tuo Keski-Pasilan tornien ympärillä oleva aukio on kooltaan noin Narinkkatorin kokoinen. Valtava tyhjä kenttä, jonka läpi on pakko kulkea aina, kun haluaa kulkea paikasta toiseen. Paitsi että – eihän kukaan kulje tuonne joukkoliikenteen kannalta hankalaan paikkaan kävellen – vaan autolla. Sitä varten Keski-Pasila-projektin yhteydessä radanvarteen rakennetaan Veturitiestä kunnollinen kaupunkimotari, jota pitkin kelpaa autoilijan päristellä.

Tämä malli sijoitella rakennuksia seisomaan yksinään suurten tyhjien kenttien päälle on kaupunkirakenteen kannalta vahingollinen. Kaupunki muodostuu siitä, että pienellä alueella on paljon ihmisiä, lyhyet kävelymatkat kaikkialle ja paljon paikkoja, joihin mennä. Tyhjä tori, jonka ympärillä on muutama korkea rakennus ei tätä toteuta. Kaupunkirakenteen kannalta parempaan lopputulokseen olisikin päästy, jos tuohon kohdalle olisi rakennettu vaikkapa umpikortteli, jonka rakennuksista osa on tornitaloja. Näin paikalle oltaisiin saatu yhtenäistä kaupunkirakennetta, johon mahtuu niitä kuuluisia kivijalkakauppoja.

On vaikeaa keksiä parempaa vielä rakentamatonta paikkaa kivijalkakaupoille; onhan vieressä yksi Suomen vilkkaimmista rautatieasemista ja kohta tuhansittain asuntoja ja työpaikkoja Keski-Pasilan rakentumisen myötä.

Estetiikassakin arkkitehtikunta on kadottanut kosketuksen ihmiseen. Epäilen, että yksi merkittävistä syistä rakentamisen teollistumisen rinnalla on henkilöauto. Auton kyydistä maailma näyttää erilaiselta kuin kävellen. Katse kiinnittyy kaukana oleviin muotoihin ja ympäristö muuttuu nopeasti. Yksityiskohdat ovat autoilijan näkökulmasta turhia, koska niitä ei näe, tai sitten vaarallisia, sillä ne vievät ajajan huomion pois liikenteestä.

Kävelijän kannalta tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi Pasilan sillan poikki kävelemiseen kuluu aikaa lähes 5 minuuttia. Siinä on runsaasti aikaa katsella ympäröivää maisemaa – ja tylsistyä jos maisemasta ei löydy riittävästi mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tästä syystä kaikkialla maailmassa jalankulkijat arvostavat rakennuksia, joissa on erilaisia yksityiskohtia havaittaviksi ja katsottaviksi.

Parhaimmillaan arkkitehtuuri on silloin, kun eri etäisyyksiltä katsottuna rakennuksesta tulee ilmi uutta katsottavaa. Kallion kirkko on tästä erinomainen esimerkki – Pitkältä sillalta katsottuna se nousee voimakkaasti ympäröivän kaupunkirakenteen yläpuolelle korkeana ylöspäin kapenevana tornina. Lähempänä jalankulkija huomaa sen arkit ja puoliympyrän muotoisen ulkoneman. Ja kun kävelee aivan viereen, löytyy tornista taas uutta mielenkiintoista katseltavaa.

Jätkäsaareen suunniteltu hotelli edustaa valitettavasti sitä tulevaisuutta, joka Helsingin korkealla rakentamisella on. Valittu kolmiomuoto on itsessään ihan hauska; samoin huipulla oleva vasarapää. Osa kaupunkilaisista varmasti pitää näistä muotovalinnoista – ja osa vihaa niitä. Se tärkeämpi osa tornin muotokieltä on valitettavasti jäänyt kokonaan huomioimatta; siis se, miltä rakennus näyttää läheltä.

Jalankulkijan asemaa suunnittelussa kuvaa hyvin Jätkäsaaren tornihotellin kaava. Hotellin pääsisäänkäynti sijaitsee Tyynenmerenkadulla. Jalankulkijoille on erillinen sisäänkäynti tornin pohjoisreunassa. Jotkut asiat ovat riittävän tärkeitä, että ne ansaitsevat tulla toistetuksi: Hotellin pääsisäänkäynti Tyynenmerenkadun varrella on valtava moolokin kita henkilöautoille. Kuvitellaanko Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa todellakin, että varaamalla paraatipaikka henkilöautoille luodaan jalankulkijalle ystävällistä kaupunkiympäristöä, jossa kaupunkilaiset viihtyvät ja jossa on kysyntää kivijalkakaupoille?